Roosalla on hieno virka, Roosan mamma ja pappa asuvat täällä Kiikassa ns vanhusten taloissa. Se on rivitalo, missä asuu myös nuoria ihmisiä. Rosa on jo aloittanut vapaamuotoisen terapiakoirana olon, eli on vieraillut vanhimpien asukkaiden luona ja tuonut heille muistoja omista koiristaan ja samalla saanut itse aimo annoksen sosiaalistumista mummujen rapsuttelusta. Täytynee kuitenkin varoittaa liiallisesta namipalojen antamisesta. Onneksi Rosan perhe on myös omistanut koiria ennenkin ja samoissa taloissa asuu myös leikkikaveri Rosalle. Ruska on myös päässyt päivähoitoon Rosan luokse ja päinvastoin. Vielä kun en ole ihan hirvannut jättää Ruskaa näiden isojen lohikäärmeiden kanssa valvomatta.

Seita- mummu näytti ensi tapaamisella Rosalle ja myös Ruskalle, ettei sen mahan alta sovi maitobaaria yrittää etsiä. Tuntui aika pelottavalta kun iso koira seisoi pienen pennun päällä ja murisi ja nappasi kiinnikin. Ensin oli Rosan vuoro kun oltiin ensi kertaa Rosan lähdettyä yhdessä ulkona. Rosa huusi ja kiljui juuri sillä äänellä, mikä pennulle on suojaksi annettu, onneksi ei mitään vahinkoa tapahtunut, paitsi tietysti pelästys. Kotiovella Ruska etsiytyi Seidan masun alle ja sai myös rähinän ja tukistuksen. Huuto oli sen mukainen, onneksi ei silloinkaan mitään tapahtunut. Seita ilmeisesti toimi samalla tavalla kuin sen äiti Hollannissa. Aina sinne mennessämme Seita sai äidiltään varsin kovan löylytyksen, eikä oikein ole vieläkään sitä unohtanut, vaikka olimme Hollannissa kuukausia ja tapasimme useita kertoja viikossa. Terävänä luonteena Seita ja mammansa ottavat heti pennuilta luulot pois, ilmeisesti. Saanen syyttää myös itseäni, kun pidin pennut selkeästi erillään muista koirista, ne tapasivat vain valvottuna ja lyhyitä hetkiä. Pelkona oli myös, että Seita ”ryöstää” koko pentueen tyttäreltään, ja sitä se muutaman kerran yrittikin. Sitä riskiä, että äiti ja tytär ryhtyisivät tappelemaan pennuista tosissaan, en halunnut ottaa. Kerrotaan myös tarinoita, miten johtava narttu (lue Seita meillä) saattaa tappaa kilpailevan nuoren nartun pennut (tytär Quibus), tosin sitä vaaraa en meillä huomannut, sen sijaan löysin Seita-mummun muutaman kerran kiertyneenä pentulaatikossa kerälle pennut ympärillään hoitamassa ja nuolemassa niitä, niin voimakkaat ovat senkin äidinvaistot.

Nyt Seita hoitaa Ruskaa Quibuksen lailla, puhdistaa pepun pisuttua ja nuolee sitä ja juttelee sille murisemalla omalla erikoisella matalalla äänellään, jota helposti luulisi vihaiseksi murinaksi, mutta kun sen tuntee tietää, että se on se juttelua. Ruska on ollut mukanamme isojen koirien metsälenkeillä ja hämmästyttänyt kaikki juoksemalla samaa vauhtia isojen kanssa, se on myös tehnyt Seitaan vaikutuksen, kuten sekin, että Ruska pelottomasti menee runsaana virtaavan puron laidalle ja uskaltautuu jopa kokeilemaan kahlata siinä. Sekös kuralätäkköjen kuningatarta ilahduttaa. Tyttärensä Quibushan ei veteen mennyt sen jälkeen kun pentuna putosi Suodenniemen Majavalaaksossa puroon jäiden sekaan. Nykyään se jo menee veteen, Rolle on sille kärsivällisesti näyttänyt oman riemurallinsa; Rolle seisoo vedessä, hyppää ilmaan ja läiskyttää vettä, kierähtää itsensä ympäri ja läiskyttää uudestaan niin että koko koira kastuu. Riitu – meidän anteeks´- Niemisemmehän myös rakastaa vettä, se menee seisomaan syvään veteen, painaa päänsä veden alle ja heittää nopealla, riuskalla päänheilautuksella veden kastelamaan selkäänsä. No nyt on vesileikkejä voitu leikkiä – valitettavasti melkein missä vaan, sadetta ja lätäköitä riittää koirien riemuksi ja mammakin kastelemiseksi, sillä suihkusta ja kuivaamisesta huolimatta salakastelu usein yllättää kun pahaa-aavistamaton koiramamma istahtaa sohvalle katsomaan vaikka uutisia. Uutinenhan se ei ole, että noustessa siitä on myös mamma märkänä pepusta, sohvanpäälliset kun on tarkasti kerätty sivuun tai niihin on kuivattu liika vesi. No tietää varmasti elävänsä, eikä arkiliikuntaakaan puutu, kun märät peitot korjataan pois ja uudet laitetaan tilalle ja tietty joka lenkin jälkeen aina uudestaan! Odotellaan ensi lumen armahtavaa tuloa!

Talo tuntuu varsin tyhjältä ja puuhaa riittää, pesukone pyörii lähes tauotta, milloin on pesussa pentualustat, milloin pentulaatikossa ”pissaantuneet” lelut. Myös pentulaatikko on pestävä ja vietävä varastoon mahdollista seuraavaa käyttöä varten ja kaikki pitkin seiniä ahdetut huonekalut kannettava paikoilleen, alkaa myös olla aika siirtää ulkona kesästä nauttineet (lue kastuneet) sisäkukat takaisin talviteloilleen. Vanha valtavaksi kasvanut lehtikaktukseni, joka on lymynnyt siskon Sinisen Unelman Hevoskastanjan oksien alla, on täynnä nuppuja. Miten ihana se onkaan kukkiessaan, kukat kuihtuneena se taas ei näytä juuri miltään ja roskaa, mutta kukkiessaan se on ihana ja rehevä roikkuessaan keittiö ruokapöydän päällä. Kohta alkaa olla aika laittaa myös kevään sipulit maahan ja siivota puutarhaa pentujenkin jäljiltä.  Saa pikku yksinäinen Ruska- pentuni olla kaivuuapuna kun laitamme pikkupihaani talvikuntoon!

Ruska ihmetteli alkuviikosta talon yhtäkkistä tyhjentymistä, eikä oikein osaa leikkiä yksikseen, onneksi lähellä on Rosa. Seita, joka näistä koirista kaikkein eniten on minun koirani, on mustasukkainen pennusta ja varoittelee sitä tulemasta lähelle ja kun pentu meni lähelle, nappasi siihen kiinni tänä aamuna. Onneksi selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Pentu parka kun meni etsimään maitobaaria mummin masun alta. Eilen Seita ”nappasi” ja kiljutti pikku Rosaa ulkona, ei mukamas enää tuntenut sitä meidän pennuksi, kun Rosa oli ollut joitakin päiviä poissa. Vahinko, miten historia toistaa itseään. Joka kerran kun menimme Hollantiin, nappasi Seidan äiti Bente Seitaa oikein rajustikin ja Seita siirtää sitä nyt sitten eteenpäin, se kun on luonteeltaan melko kova. Quibus alkoi vapista kun Rosa kiljui, kun Ruska kiljahti, se ehkä huomasi tilanteen olevan ohi, ei vapissut, mutta tarjosi vähän lohdutsmaitoa masunsa alta.

Osaamme nyt sitten taas varoa ja välttää tilanteita, joissa ne joutuvat vastakkain, ennen kuin pentu kasvaa ja koirat oppivat tuntemaan toisensa. Aina se on näin ollut, muutama vuosi sitten Seita nappaili Reinoa. Sen vaan niin helposti unohtaa, kun monta päivää meni niin hyvin ilman pentuaitoja.

Olemme myös saaneet iloisia viestejä pennuilta uusissa kodeissaan ja kaikki tuntuvat olevan ihastuksissaan pennuista, ne ovat osanneet käyttäytyä autossa pitkiäkin matkoja, kaksi kauimmaista meni Ouluun ja yksi Kuopioon asti, muutama Espooseen ja Nurmijärvelle ja yksi Raumalle. Odotellaan kuulumisia ja nukutaan pentujen kanssa yövalvomisista tulleita silmäpusseja pienemmiksi.

Pikku mamma on menettänyt paitsi painoaan, myös karvaansa, pennut ovat jo aikaa sitten keksineet, että mamman häntä on mainio eläväisesti heiluva leikkikalu ja aika virttyneeltä se näyttääkin. Pentujensa lähdöstä se on kyllä enemmän hermostunut kuin helpottunut. Onneksi sille jää Ruska ja toisen sisareni perheeseen Rosa (Rosamunda), joten pennuilla on kavereita ja Quibuksella koulutettavaa.

Jokaisen pennun olen itkulla saattanut maailmaan. Vaikka kuinka päättäisin, että pennun lähtö ON VAIN ILOINEN ASIA ja ettei minulla olisi aikaa niille kaikille niin paljon kun ne ansaitseisivat, silti lähtö halin aikana parun pennun märäksi, mikä oikeastaan on hyväkin. Uusien aatteiden mukaan, niitä ei pidä kokonaan pestä ennen lähtöä, perusteluna se, että koiran ihon vasta kehittymässä oleva rasvatasapaino häiriintyy useista shampoopesuista.

Vaikka pennun lähtö kasvattajaa itkettääkin, on siinä myös riemullisia hetkiä. Kun oululainen ihastuttava pariskunta tuli hakemaan, kasvattajan heille valitsemaa, pentuaan, se oli juuri se poika, joka puolinukuksissa olevasta neljän pojan kasasta, ryntäsi häntä heiluen heitä vastaan ja suukottamaan. Ihan kuin olisi hieman jännittänyt; kelpaako hän. Ihanasti kelpasi ja oli Ransuksi ristitty poika kuulemma sekä nukkunut, että leikkinyt ja käyttäytynyt herrasmiehen lailla koko pitkän matkan autossa täältä Ouluun.

Rusina-neiti, josta tulee Sunny (tai Sani) esitteli itse itsensä tulevalle perheelleen jo silloin kun he vasta kävivät tutustumassa rotuun ja tähän pentueeseen. Rusina neiti, se viimeisenä syntynyt neiti 10, ryntäsi häntä heiluen heidän lapsiaan kohti ja vielä kahvin juonnin jälkeen kun lapset kävivät hyvästelemässä pennut, tämä Rusina juoksi ainoana iloisesti vastaan häntä heiluen. Eilen kun perhe tuli hakemaan valittuaan (vai oliko se sittenkin pentu, joka kodin itselleen valitsi), ryntäsi Sani-tyttö ainoana pentuna häkistä, jossa kaikki pennut olivat pihalla nukkumassa, Neito ryntäsi ulos iloisesti häntä heiluen sanomaan tervetulotoivotukset, meni vielä hetkeksi takaisin nukkumaan kahvinjuonnin ja kaupan teon ajaksi ja lähti sitten kasvattajan kastelemana iloisesti autolla Espooseen asti. Oli leikkinyt, nukkunut ja tutustunut reippaana uuteen kotiinsa, yllättänyt jopa perheen suostumalla syömään, pisumaan paperille ja menemällä nukkumaan. Tuntuu tosi ihanalta saada tällaisia viestejä. Maanantaina lähtee viimeinenkin oululainen, eli Rentukka-tyttö, toivottavasti siitä ja Ransusta tulee kaverit.

Onneksi ilmat ovat suosineet ja arkiliikunnan tarvekin tulee kasvattajan osalta lähes tyydytetyksi kun juoksutat kymmenen pennun lauman makuuhuoneesta olohuoneen kautta rivarin etupihalle, saat ne juuri ulos kun raekuuro yllättää ja sama juoksu sisään jatkuu. Pennuista se kuitenkin on kivaa, mikä tahansa muutos totutusta tavalliseen on tässä iässä tervetullut. Selvästi huomaa päivinä, jolloin ulkoiluun ei ole ollut mahdollisuutta, miten yötkin lyhenevät. Mammakoiraa huudetaan jopa muutaman tunnin välein, unikouluni ei siis ole ainakaan vielä ihan onnistunut. Varmasti yöuni pitenee, kun ne kokevat automatkan kotiin, uudet ihmiset ja uudet hajut ja huomaavat, että hajumaailma ympärillä on lähes kokonaan muuttunut, saattaa olla, että ruoka ei heti uusissa oloissa maita, mutta uni kenties sitten sitäkin paremmin. Onneksi nämä pikku pallerot eivät ihan siitä laihimmasta päästä olekaan, joten pikku panttaus ruokapuolessa ei haittaa.

Viime yönä koimme valtavat ukkosen jyrinät. Ujo pikkulikkani, se anteeksi- Nieminen tyyppini pikku Riitu - muori oppi vanhalta Siiri-koiramummiltani pelkäämään ukkosta ja sen se tekee totaalisesti kainalossani ja peiton alla, myös pentujen mammakoira Quibus hiukan pelkää ukkosta, koska se näkee Riitun pelkäävän. Onneksi viime yönä se ei ollut ukkosmyrskyn aikana pentulaatikossa, eikä siis tartuttanut pentuihin omaa pelkoaan, mikä on hyvin tärkeää ja oli pitkästä päivästään myös väsynyt, nukkui ihan rauhassa sänkyni alla. Ukkonen jyrisi myös tänään päivällä, mutta nytkään ei mammakoira kovastikaan siihen reagoinut, eikä siis siirtänyt pelkoaan pentuihin.

Tänään onneksi on ollut mahdollisuus kahteenkin kertaan panna pentuset pihaan aurinkoon ja leikkimään. Mammakoira on selvästi alkanut vieroittaa niitä maitohanoilta, se jopa urahtaa niille, ellei sen mielestä ole sopivaa nyt imeä, yöllä se kuitenkin kuuliaisesti meni laatikkoon katsomaan, mitä vauvelit siellä elämöivät. Ressukka vingahti kovaa, kun joku lapsista taisi puraista sitä nisään kipeästikin, pienet suut kun ovat hampaita täynnä jo ja energiaa on vaikka muille jakaa.

Ensi viikolla talossa hiljenee, yksi neito jää mammakoiran ”kiusaksi” kasvamaan tähän laumaani, jossa on toista vuotta ollut tyhjä paikka Amelie-Sofie mummelin jättäessä meidät. Ruska jää ilokseni, sanovat, että Lapissa ruska ei tänä vuonna ole ollut ihan täydellinen, onneksi oma Ruskani on. Muut pennut lähtevät ja kasvattajaparka, joka valtavia kakkakasoja siivotessaan useinkin toivoo eronhetken lähestyvän pikapikaa, itkee kuitenkin silmänsä punaiseksi ihan joka ikisen auton punaisten perävalojen kadotessa kaukaisuuteen kohti pennun uutta ihanaa ja puuhakasta tulevaisuutta.

Pennuille on hyväksi leikkiä lasten kanssa ja jostain kumman syystä ne myös vaistoavat, että lapset ovat pieniä ja leikkisiä, samalla tavalla kuin ne itsekin. Äiti Quibus ei sen sijaan ole kovin tottunut lapsiin, eikä ihan sellaiseen vierastulvaankaan, mikä nyt on ollut. Se on ihan selvästi stressaantunut kun on joutunut vahtimaan, ettei kukaan hänen kullanpalojaan vie mennessään. Minun on pitänyt sitä hiukan vahtia ja hihnassa pitää, niin alkukantaiset sen äidinvaistot ovat, että se on omiensa puolesta vaikka valmis taisteluun. Muistan, miten siskon koira Miina aikanaan mammana ollessaan puraisi valmiiksi varoituksena jokaista katsojaa, ellei pitänyt varaansa. Jopa pahaa aavistamaton putkimies, joka tuli asentamaan astianpesukonetta sai varmuudeksi tiukan muistutuksen takalistoonsa, vaikkei edes ollut aikeissa pentuihin päin kurkistaakaan.

No nyt on pennut sitten sirutettu, ja tarkastettu. Otettiin samalla myös polveutumistesti, jonka hieno puoli on, että kun äiti ja isä ovat vapaat rodun silmäsairaudesta nimeltä PRA ja pentujen polveutuminen heistä on todennettu, ovat nekin vapaat siitä taudista ja sen kantajuudesta – saavat siis puhtaat paperit kaikki kymmenen, eikä omistajien tarvitse niitä erikseen testiin viedä ja kustantaa sitä.

Ensi viikolla onkin sitten haikeiden lähtöitkujen aika, kun pennut täyttävät seitsemän viikkoa ja muuttavat uusiin koteihinsa. Nyt vielä tehdään kolmas madotus, leikataan kynnet, kasataan ostajille pentupaketit ja pikku muuttajille omat uniräsyt. Ja onhan tässä vielä aikaa leikkiin ja yhdessä oloon. Sen jälkeen alkaa tämän luupussiksi laihtuneen pikkumamman lihotus, että se pääsee Messukeskukseen kanssani vastaanottamaan kasvattajille myönnettävää Vuolasvirta- palkintoa! Luovutus on lauantaina, sunnuntaina tarjoan kehän laidalla kävijöille kakkua ja isot halit erikoisesti niille kasvattieni omistajille, joiden ansiosta pisteitä tähän palkintoon on kertynyt.

Edellisissä pentueissa olen aina levittänyt pentulaatikon ympäri huonetta, jotta pennut voivat sadesäällä leikkiä ja telmiä isommassa tilassa ja nukkua yönsä siellä. Minne mieluummin kuukahtavat. Nyt olen tilanpuutteenkin takia avannut aamuisin laatikosta vain yhden seinän lasten kirmata huoneessa ja illan tullen työntänyt seinän takaisin paikalleen ja vauvat laatikkoon. JA SEHÄN TOIMII. Tuttu laatikko on turvallinen paikka, missä maailmaan on ensi kertaa tultu, missä silmät ovat auenneet, missä on opeteltu syömään lisäruokaa, pisumaan paperille ja missä ensi kertaa on havaittu, ettei ollakaan laatikossa yksin, vaan siellä on painikavereita riittämiin, vaikka osa olisikin unten mailla ja missä yötä harjoitellaan nukkumalla pinossa ja päällekkäin ja tutuksi tulleiden, nyt jo kylmien lämpöpulloa sisällään pitävien ankan, koiran ja karhuherra Baddingtonin päällä.

Nyt tuleva pennunomistaja suree, ettei ole laatikkoa, eikä tätä koko laumaa. Huoli pois, pentu varmasti muutaman totutteluyön jälkeen omaksuu uuden kotinsa rytmin. Tärkeintä on, että sillä on oma petinsä, laatikko tai koppa, missä se SAA OLLA rauhassa nukkuessaan. Pahviset ja punotut korit kyllä saanevat kyytiä, mutta jos se turvapaikka on vaikka kaupasta haettu pahvilaatikko, ei vahinko liene taloudellisesti suuri ja tuunaushan on nykyään niin muotia pikkuhampailla työtä. Koira on tapaeläin, joten sen nukkumapaikka on tärkeä ja vaikka laatikko vaihtuisikin, sen sisus ja oma tutulta tuoksuva peti siinä tuttu ja turvallinen.

Onneksi on ollut näitä syyspäiviä, kun istun ulkona ”puistotätinä” suorastaan hämmästyn sitä lämpöä, mitä aurinko vieläkin tuhlaa näille syyspäiville. On ihastuttavaa ja mieltä ilahduttavaa katsella kymmenen pikkulapsen riemua omassa aitauksessaan ja sitä, miten kaikki yhtaikaa ahtautuvat kevythäkkiin, siskonpetille. Monelle oliskin hyvä vinkki hankkia muutaman kympin maksava kevythäkki, jonka saa kokoon ja jonka voi ottaa mukaan kun mennään maalle, yökylään tai sukuloimaan. Koira jostain syystä tuntee olonsa häkissä turvalliseksi, ei putoa taivas niskaan ja häkin yksityisyys tuntuu turvalliselta. Suosittelen sitä toiseksi vaihtoehdoksi, pennuthan ovat nyt jo tottuneet häkissä nukkumaan ja jos aikoo sen kanssa näyttelyissä käydä, on häkki mainio turvapaikka suuressa haukkuvassa näyttelyhallissa.

Aikaisemmin pentueeni ovat selkeästi toitottaneet, kuin moniääninen solistiseitsikko Otava, tahtonsa ja tarpeensa, kun ovat nähneet jotain tapahtuvan ja vaatineet osansa juhlamenoista. Mutta tätä Quibuksen laumaa en ihan yhtä hyvin syin ja omintunnoin voi kutsua Ryhmä Rämäksi, kuin edellisiä pentueitani. Johtunee siitä, että tämä nuori äiti on koko ajan ollut erityisen cool siis superrauhallinen vauvojensa kanssa. Muistan, miten Seita- mummi alkoi vapista kun sen ensimmäisen pentueen pentu itki vatsanpuruja. Oppi Seitakin sitten myöhempien lapsostensa kanssa, että kaikki kitinät eivät vaarallisia ole. Quibus on kuin ennenkin kokeneeksi äidiksi syntynyt, se tutkii pentua, haistelee, nuolee ja heittäytyy lopuksi selälleen ja tarjoaa lämpimän masunsa ja kaikki kymmenen maitohanaa itkevälle pennulleen. Kyllä siinä ihanassa äidinmaidon tuoksussa rauhoittuu vauva kuin vauva. Tämä pentue myös osaa iltaisin rauhoittua pentulaatikkoon yöunille. Leikkivät hetken ja harjoittelevat painia ja murinaa ja nukahtavat sitten unia nähden ja unissaan juosten. Edes yöllä ne eivät kilju – siis ainakaan vielä! Ja se on uusia pennunostajiakin ajatelleen ihana asia. Kun olot ovat tasaiset ja vakaat, ei ole hätää ja mammakoira on lähellä ja sitten kun ei mammakoiraa enää ole, on rakastava ja rauhallinen oma ihminen. Sen kyllä huomaa selvästi, miten emon käyttäytyminen heijastuu pentuihin.

Meillä on muutenkin ollut muutenkin vilkas viikonloppu, pennunkatsojia on riittänyt joka päivälle sekä uteliaita täältä naapurista, että vakain ostoaikein muualtakin tulleita. Allakka on aika täynnä ja kasvattajaparka repii hiuksiaan, mitä tarjota ja missä välissä ehtiä siivota kämppänsä – itsestä puhumattakaan. Pesukone pyörii pentualustojen takia niin, että muu pyykki pursuaa kohta kylpyhuoneen täyteen. Arkiliikuntaa on ja ihmisiä, mutta siitähän minä TYKKÄÄN ja nostan peukun, niin kuin Facebookissa tavataan tehdä.

Kun pennut valvottavat yösyöttöineen, sitä usein haaveilee katkeamattomasta yöunesta, mutta sitten kun ei laatikosta mitään kuulukaan, sitä herää huolissaan ja nousee katsomaan, miksi on niin hiljaista – ollaanko siellä elossakaan. Niin kummasti ihmisen psyyke toimii, kun se on viritetty tahtiin; emo laatikkoon vie – emo laatikosta ota, niin ketjua onkin vaikea katkaista. Laatikkoon kun ei voi olla vapaa pääsy, vaan siihen kaivataan kasvattajaa auttamaan, muuten siellä on myös pentujen isoäiti ja emän isosiskokin. Tosi Riitu- muori, ujo pikkulikkani, on sen verran ”anteeks´ Nieminen”- tyyppiä, että tämän pikkuäidin katsekin riittää sen laatikon luota karkottamaan, eikä Riitulla ole kokemustakaan omista pennuista, kuten isoäiti Seitalla. Seita seisoo joka kerran vahdissa kun pentulaatikosta nostetaan tyhjä ruokakaukalo, Seita toimii aina esipesijänä kupille, sen muistoissa lienee ajat, jolloin se sai syödä pentujensa jättämän ruoan ja antoi vastalahjaksi niille maitoaan.

Tällaisina päivinä kun ulkona sataa ja nurmikolla on omatekoisia uima-altaita, ei pentuja sinne oikein voi laittaa. Onneksi meillä on puusepän tekemä pentulaatikko, jonka kaikki seinät saa auki, siispä vain avataan laatikon etuseinä ja laitetaan pentuaitoja estämään pistorasioihin ja tietokoneen johtoihin pääseminen ja makuuhuone on käytössä. Pennut saavat harjoitella juoksemista ja painimista isommalla alueella ja kehittää motoriikkaansa.

Eilen olivat kaikki neljä poikaa makuuhuoneen lattialla pennunkatsojien ihailtavina ja tosi hienosti ne käyttäytyivätkin. Kukaan neljästä pojasta ei ujostellut outoa tilannetta, vaan heti kun ne oli nostettu makuuhuoneen matolle, lähtivät innoissaan häntä heiluen kunnon schapendoesin tavoin tutustumisretkelle uteliaana. Hienoa kun pennunkatsojilla on lapset mukanaan, siten kaikki pennut saavat kokemusta myös pienistä ihmisistä. Isoista miehistähän minun aikuisilla koirillani ei olekaan kovin paljon kokemusta, vain siskon miehet. Kokemuksen puutteen huomaa siinäkin, että tytöt haukkuvat aina miespuoliset pennunkatsojat, eivät naisia.

Edelleen ihailen tätä pikkulaumaani siitä, miten tyytyväisiä ne ovat. Ne leikkivät innoissaan pihalla ja makuuhuoneen lattialla, syövät hyvin ja nukkuvat hiljaisina. Sitä kiljuvaa kymmenkurkkuista laumaa, joita minulla aikaisemmin on ollut, ei nyt näy ei kuuluu. Yleensä pentulaatikossa alkoi kiljunta, kun emo tai ruokakuppi poistui sieltä, nämä alkavat leikkiä keskenään iloisesti, eikä vaativia rääkäisyjä kuulu lainkaan. Siitä ansaitsee tämä superhuolellinen ja rauhallinen mammakoira Quibus-höpönassuni mahtavan kiitoksen. Tuntuisi, että pentujen hermorakenne on vahva ja kaikki kokemukset uudesta elämästä vielä toistaiseksi positiivisia.

Tällä viikolla on katsojia riittänyt, eilen kävi lapsiperhe, tänään ja huomenna samoin, kokemuksia siis pennuilla riittää. Onneksi on luvattu kirkastuvaa ja kaunista, lämmintä ensi viikkoa.

Kun pennut nukkuvat ulkona on kasvattajan helppo tarkistaa kynsienleikkuutalkoon tilannetta. En nimittäin millään pysty muistamaan, keneltä olen leikannut, keneltä en, mutta tassutarkastushan se helposti kertoo. Nukkuvan pennut kynsiä on huomattavasti helpompi tasata kuin valveilla olevan, vaikka ne eivät vielä ihan hirveästi vastustakaan operaatiota.

Lapsilauma viettää vielä suurimman osan päivästä ja yöstä nukkuen, yöt alkavat olla jo niin pitkiä, että mammakoirakin pääsee vain parilla vierailulla laatikossa, minkä se tekee tosi mielellään. Olen nimittäin ottanut pikkuäidin pois yöksi laatikosta, vaikka se olisi varmaan vielä mielellään ollutkin siellä pentujensa kanssa. Pikkuressu on niin tunnollinen ja pienet ahmatit osaavat lypsää niin kauan kun maitoa tulee, että se vain laihtuu laihtumistaan. Ja jos pennut saavat koko ajan maitoa kyllikseen, eivät ne lisäruokaa huolikaan. Tämä pentue on varmasti koko Buffing-historian hiljaisin, rauhallisin ja tyytyväisin, mahtaako kasvattajan kokemuksella olla mitään tekemistä asian kanssa. Saattaa olla, että olen osannut antaa niiden pärjäillä omaan tahtiinsa emonsa kanssa ja antanut emon huolehtia ruumiillisten tarpeiden tyydyttämisen, kasvattajan huolehtiessa henkisestä kasvusta uusia kokemuksia kartuttaessa.

Pentujen ruokavalio alkaa olla jo varsin monipuolinen, lihaa, pentunappuloita, munankeltuaista, piimää, kermaviiliä ja mahalaukkua sekä jauhelihaa vaihdellen. Kaikki menee, mutta suosikki on mahalaukku ja vähiten kiinnostaa tällä hetkellä nappularuoka. Kokemuksesta tiedän, että nappulat saavat suosion sitten kun hampaat ovat puhjenneet ja ne tarvitsevat työtä. Nyt jo pikkunaskalit pilkottavat ikenistä, varsinkin kulmahampaat jo näkyvät.

Eilen pentue täytti neljä viikkoa ja oli viikoittaisen punnituksen aika. Komeasti yli kilon näyttää vaaka, painavimmat lähenevät pian puoltatoista kiloa. Ainoastaan porukan pienin, viimeisenä syntynyt neiti numero 10 yltää juuri ja juuri kilon painoon, enää muutama gramma uupui lukemista eilen, tänään ollaan jo kilon paremmalla puolella. Mutta tämä kevyin tyttönen ei suinkaan ole porukan viimeisin juuri missään. Se oppi ensimmäisten joukossa, ellei peräti ensimmäisenä menemään ruokakaukalolle ja syömään hienosti ja siististi, se myös osaa sievästi ojentaa etutassuaan velipojan kuonolle leikkiin kutsuun ja pienimpänä se silti sitkeästi roikkuu maitobaarissa kiinni, vaikka jalat eivät maahan ulotukaan kun emo päättää vaihtaa paikkaa.

Varsin paljon nämä lapsukaiset vielä nukkuvat, mutta on niillä jo selvät leikkitunnitkin, ne suukottelevat toisiaan ja kaatavat kaverin kyljelleen, pikkuneiti kymmenen osaa kieritelläkin ympäri, ympäri ja ympäri silkasta kierimisen riemusta.

Kaikki ovat kasvattajan näkökulmasta katsottuna iloisia, hännät heiluvat ja ne uskaltavat rohkeasti tulla katsomaan ensi pelästyksen jälkeen, mikä kolisi tai miksi pölynimuri ja ruohonleikkuri hurisevat. Silti en vielä osaa sanoa, kuka tytöistä on se rohkein ja reippain, kuka pojista, niin paljon niiden olemus vielä vaihtelee johtuen mm siitä, ovatko juuri heränneet tai väsyneitä ja nälkäisiä.

Pian täällä alkaa käydä pennun katsojia enemmänkin, ensimmäiset ovat jo käyneet ja varsinkin lasten vierailusta iloitsen, sillä on tärkeää niiden tottua myös lapsiin. Onneksi rivariyhtiömme pihapiirissä asuu pikkumies, muutaman vuoden ikäinen, joka aina riemuissaan hylkää jopa trampoliininsa kun pikkukoirat tuodaan pihalle. ”Terve naapurit”- huutaa kaveri ja tervehdys käden nostoine lipalle, koskee myös pikkukoiria ja varsinkin niitä!

No, Äitikoira saa syödä loput vellit aina ja muutenkaan sen ruokamäärää en rajoita. Se on niin tunnollinen emo ja imettää poikasiaan yötkin läpi, että olen ajatellut ottaa sen vähitellen yöksi pois laatikosta. Siksi että pennut oppivat yön ja päivän eron, mutta vieläkin enemmän siksi, että koko pikkumammakoira on lähes pelkkää luuta nahkaa, vaikka syö kuin hevonen, eikä ruoan määrällä ja kaloreilla ole rajoituksia. Päinvastoin. Pikkumasu tahtoo vain välillä mennä ihan sekaisin vahvasta ruoasta.

Puhuin illalla puhelimessa Rian kanssa Hollantiin. Ria on siis isoäiti Seitan kasvattaja ja on jo toissa kesänä neljä kuukautta Hollannissa ollessani sanonut, että Quibus on viisas, samanlainen kuin isoisoäitinsä Iete. Iete on jo koirataivaassa, mutta olen nähnyt sen monena vuonna ahkeraan Hollannissa käydessäni ja ainakin ulkomuodoltaan Quibus isoisoäitiänsä todella muistuttaa, laiha luuviulu sekin oli, sanoisi ilkeämielinen. Sellainen hoikka tyttö on Quibuskin on aina ollut, mutta nyt se kyllä on ihan vain pelkkä nahkapussi täynnä luita, masun alla valtavat maitohanat ovat melkein isommat kuin mammakoiran muu runko yhteensä. Itkin Quibuksen laihuutta Rialle, mutta hän lohdutti, että grandgrandmama oli prikulleen samanlainen, se sai 11-henkisen pentueen ja hoiti niitä tunnollisesti ja pysyi myös laihana, mutta pentujen jälkeen taas tuli takaisin missimittoihinsa. Iete pärjäsi aina Hollannin isoissa klubinäyttelyissä vielä veteraaneinakin. Sensijaan tyttärensä Bente ja tämän tytär Seita myös pärjäävät, mutta ovat turskimpaa tekoa ja vyötärö tahtoo usein hukkua herkkuihin. Minusta on jotenkin mahtavaa, että isoisoäiti kolmen sukupolven takaa on "tavallaan tullut takaisin". Niinhän se huonotkin ominaisuudet saattavat hypätä sukupolvien takaa. 

Seita-isoäiti keksi eilen, että pentulaatikkoon pääsee, vaikka aita onkin suljettu. Olen sulkenut se lukolla yläosasta, mutta fiksuna tyttönä Seita työnsi kuononsa aidan rakoon alaosasta ja pääsi sitä kautta livahtamaan laatikkoon. Siellä se makasi kerällä pennut ympärillään, kun tulin katsomaan, eivätkö pennut jo ole hereillä. Kiltisti se tuli pois kun käskin ja päästin Quibuksen sinne syöttämään pentuja. Kun tulin päästämään Quibusta pois, laatikossa olivat sekä äiti Seita ja tytär Quibus sulassa sovussa pennut molempien ympärillä. Tähän saakka Seita ei ole niistä ollut kiinnostunut. Periaatteessa se voisi pentujen kanssa leikkiäkin ja jakaa hoitovastuuta tyttärensä kanssa, mutta vaarana on, että se tahtoo varastaa ne kokonaan itselleen. Jos Quibus sanankin sanoo mammalleen, tulee tappelu, on jo kerran laatikon ulkopuolella tullut pientä sanomista, mutta jos se tapahtuisi laatikossa, olisi se aika vaarallista pentujen kannalta. Niinpä mummikoira saa luvan pysyä laatikosta pois, mutta leikkiä niitten kanssa se kyllä saa, kunhan laatikko laajenee huoneen kokoiseksi ja Quibus alkaa selvästi vieroittaa pentujaan. Vielä se on liian tarkka omistaan ja omaa saman vähän terävän mammakoiran luonteen kuin äitinsä.

Tänä aamuna aloitin kynsienleikkuutalkoot, neljäkymmentä pikkutassua kynsineen on urakka, jonka päättyessä, saa melkein heti aloittaa uudestaan alusta. Onneksi nämä pienet ovat vielä aika kiltisti kädessä kun leikkaan, toista se tulee olemaan parin viikon päästä.