Nämä ensimmäiset päivät pentujen syntymän jälkeen ovat aina olleet koko \"rytmiryhmälleni\" hankalia. Ne ovat joutuneet luopumaan monesta arkirutiinistaan. Koirahan on tapa-eläin jolle säännöllinen rutiini tuo turvallisuutta. Minulla ei vauvojen syntymän jälkeen esim juurikaan ole aikaa yhteiseen sohvajumppaamme sen tuhannen mutkan kiemurassa. Nero-pappa tahtoo aina nimittäin maata ehdottomasti selällään oikeassa kainalossani etutassut oikean käteni päällä, pää kaulallani. Isoäiti Amelien paikka on varpaitteni päällä sohvan päädyssä. Varpaiden saaminen suoraksi, hänelle sopivasti molemmat jalat rinnakkain, ei kyljellä maatessa ihan yksinkertaista ole, varsinkaan kun polvet on aseteltava päällekkäin ja sellaiseen kulmaan, että Seita pääsee hänelle kelpaavaan asentoon polvitaipeeseen pää polven päälle. Seidan ujo pikkulikka Riitu Riips-Raaps, pahnan pohjimmainen tyytyy vatimattomasti lymyämään selkäni takana, siis sillekin on tilaa jätettävä, vaikka vääntämällä. Ainoa, joka ei tähän korkkiruuvikuvioon itseään ahda, on Benten äiti; Siiri-mummi; \"muumimamma\". Se on aina ollut itsenäinen ja lauman vanhimpana riippumaton mistään. Niin tai sitten se todella realistina ajattelee, etten minäkään kaikkeen pysty, vaikka muut niin näyttävät luulevan. Taidan itsekin uskoa itsestäni liikoja.

Toinen luopumisen kohde alkuaikoina ovat pitkät metsälenkkimme. Onneksi on pihaa, missä leikkiä ja juosta, myös uudelle pikkuäidille. Minä en aluksi yksinkertaisesti uskalla jättää pentuja yksin, vaikka ne ihan hyvin pärjäisivätkin. Eilen sitten \"otin riskin\" pakkasin koirat autoon ja ajoimme kauas metsään, missä koirat saavat juosta villeinä ja vapaina. Täkäläiset maanomistajat ovat ripustelleet \"ei koiria vapaina\" kylttejään lähes kaikkialle, joten matkaa ihannemetsään riittää, vaikka keskellä metsää ihan maalla asunkin. Olen muutamalta maanomistajalta yrittänyt kysyä lupaa saada käydä heidän metsässään. Täkäläisten maajussien käsitys koirista eroaa kaupunkilaisten käsityksistä. Heille kaikki koirat ovat \"mettäkoiria\", jotka tuhoavat pesivien lintujen pesät. En kyllä ymmärrä miten, puuhun kiipeämälläkö? Näyttävät luulevan myös, että kaikki koirat ajavat riistaa. Etteivät vaan epäilisi, että niillä on oma asekin piilossa turkin alla. Tiedä häntä, mutta metsästysseurassa on kuulemma päätetty, ettei koiria metsään, ainakaan vapaana. Ja kuitenkaan kaikki koirat eivät omaa metsästysvaistoa, eivät esimerkiksi juuri nämä minun schapendoesini. Ne on aikanaan jalostettu niin lempeiksi ja sosiaalisiksi, etteivät ikinä edes yrittäisi uhata ketään. Niiden tehtävänä kun on ollut pitää lammaslaumaa koossa. Aitoja ei tarvittu, koska ne juoksemalla lauman ympäri pitivät sen kasassa. Kun lammas sitten eksyi laumasta, ne hyppäämällä kääntyivät ilmassa ympäri ja lähtivät lampaan perään. Siitä nimitys "lentävä hollantilainen". Tämän paimennuksen takia tällekin laumalle olisi tosi tärkeää saada joskus juosta vapaana.

Paras esimerkki metsästysvaistojen puuttumisesta oli ensimmäisen schapendoesini Siiri. Se kun sai Helsingissä asuessani juosta vapaana metsässä. Kaupungissa taitaa olla erilaiset metsät kuin täällä maalla, No tiedänhän minä, etteivät koirat saa vapaina olla. Eräällä iltakävelyllä Siiri tulee juoksujalkaa "pöllämystyneen" näköisenä ihan ihmeissään ja vaatii minua kanssaan katsomaan, mikä hirvitys häntä on uhannut. Pieni pupujussihan se siellä istui keskellä polkua ja katsoi minua kummissaan. Se näytti sanovan, että yleensähän tässä käy päinvastoin. Sen kummastunyt melkein syyllistävä ilme kertoi, että nytpä häneltä vietiin se pakoonjuoksemisen ja pelästymisen ilo.