Eilen tapasimme sisar Riitan, eli sen ylikoulutetun koirahoitajan kanssa ensimmäistä kertaa tosi ikävän ihmisen täällä Kiikassa. Tähän saakka olemme molemmat koko ajan kehuneet ihmisten ystävällisyyttä ja kaupan henkilökunnan suorastaan kiihkeätä palvelualttiutta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mutta eilen vastaan tuli tosi tyly äijä. Niin ja tietenkin oli kyse rahasta ja tietysti vallan halustakin. Olimme koirien kanssa metsässä poimimassa puolukoita, sehän on jokamiehen oikeus, kunhan ei mene liian lähelle asumuksia. Siellä metsässä ei ollut taloja kilometrien säteellä, mutta sinnepä ilmestyi iso satakuntalainen isäntä kysymään, mitä teemme hänen metsässään ja miksi kävelemme hänen yksityisellä tiellään, varmuudeksi vielä potkaisi muutamaa meidän koiristamme tosi pahasti. Siitä potkimisestakos koirat vaan innostuivat entistä enemmän haukkumaan. Olipa varsinainen sirkus.

No saimme koirat autoon ja ukko valmistautui pitämään meille saarnan siitä, miten hän itse oli maksanut tiensä ja aikoi sen myös itsellään pitää. Aikansa uhottuaan sanoi tietävänsä jokamiehen oikeuden.  Sanoi myös, ettei hänen tiensä päässä tosiaankaan lue sen olevan yksityistie, ei lue kun se tulee kalliiksi, vaan meidän olisi silti pitänyt se tietää ja sen mukaan kunnioittaa hänen omaisuuttaan.

Oli muuten aika vaikea tie kunnioitettavaksi. Muuten se oli ihana metsätie, joka luikerteli polun lailla keskellä kauneinta mänty- ja sekametsää, jossa aluskasvillisuuden vehreys ja puiden vihreät, antoivat ihanan valon. Polun keskellä kasvoi ruohoja ja sen vaikutelma olisi ollut täydellisen romanttinen ja suomalaiskansallinen, ellei tien vieriä olisi ahdettu täyteen karkeaa sepelimurskaa. Pitäköön tiensä ukkopaha ja istukoon siellä vahtimassa vaikka haulikon kanssa tietään, me emme hänen sepelimurskaansa kaipaa. Pitäköön kalleutensa.

Niin ja ehdimme hyvin poimia tämän rehentelevän satakuntalaisisännän metsästä ne vähät puolukat, jotka siellä kasvoivat.

Saatuamme koirat autoon, istuimme autoon ja ajoimme pois ja jätimme ukkoraiskan suu auki hämmästyneenä pitämään yksin saarnaansa omaisuutensa arvosta ihan vain metsän puille.

Luen parhaillaan iltalukemisina satakuntalaisen kirjailija-historioitsija Pirjo Tuomisen Joki- ja Satakuntasarjoja. Hän kertoo kaikissa kirjoissaan, että satakuntalaiset ovat jäyhiä ja omaisuudestaan tosi tietoisia. Tähän saakka en ole sitä uskonut, enkä onneksi kokenutkaan, mutta nytpä olen senkin nähnyt.

Olen itse syntynyt Tampereella, joka nykyään on Pirkanmaata. Täällä Kiikassa käydään sanaharkkaa siitä, onko tämä Pirkanmaata vai satakuntaa. Ainakin tämä isäntä oli perus- satakuntalainen tyyppi, Pirkanmaalta ei isäntä hämäläisenä olisi ehtinyt vielä tänä vuonnakaan omaisuudellaan rehvastelemaan.