Täällä maalla saa ruokkia lintuja. Teemme sen riemumielin, silläkin uhalla, että se kerää myös rottia. Onneksi täällä on kissojakin vapaana kuljeksimassa. Osittain meidän koira-aitamme kuitenkin estää sekä rottien, että myös kissojen tulon tontille.
Pieniä päästäisiä tulee täälläkin sisälle. Vihdissä siskon mies nimitti roskiksessa vierailevan päästäisen Albertiksi. Täällä yksi ”Albertin perillinen” viihtyy ikkunalaudalla kukkien seassa ja yrittää kaikin konstein päästä koirien nappulatynnyriin sisälle. Ei ole toistaiseksi onnistunut. Yhtenä päivänä ”vastarannan kiiskemme” Miina halusi välttämättä nähdä ruokasaavin alle. Hahaa siellähän se ”Albertin perillinen” luurasi kuin Jallu muinoin Apu-lehden sivuilla.
Pääsi kyllä, raukka hengestään, on se Miina sen verran nopea liikkeissään. Äkkiryntäys, ravistus ja niskat nurin. Onneksi se ei tätä ressukkaa ryhtynyt syömään. Mutta täytyy tunnustaa, että tiukkaa teki minun hiiripelokkaana saada se roskiin.
Paremmin se minulta kuitenkin onnistui kuin ystävättäreltäni. Hän oli pahaa aavistamatta ottamassa koiransa suusta kuivunutta lehtiruotia, joka pisti tiibetinterrierinsä suusta ulos. Siihen koskiessaan hän kauhukseen huomasi sen olevankin päästäisen hännän. Tanja kertoo hypänneensä pelkästä inhosta kolmisen metriä ilmaan, kirkuneensa hysteerisesti perinaiselliseen tapaan ja heittäneensä huovan ”SEN KAMMOTTAVAN ESINEEN” päälle, kuten Tanja pelkästä inhosta päästäis-vainaata nimitti, ei tohtinut edes sen nimeä lausua.
Silkasta pöyristyksestä myös hänen vatsansa pyöräytti kuulemma samaiselle huovalle juuri syödyn aterian. Oli siinä sitten tekemistä kiepauttaa kaikki lattialta muovikassiin, niin, ettei se kamala olento tai entinen ateria jäisi ulkopuolelle. Huhhuh. Meidän päästäisvainaamme sentään päätyi yksinään siististi talouspaperissa paperipussiin ja sitä tietä roskiin. Tunnustan kuitenkin minäkin, etten siihen uskaltanut katsoa.
Muunkinlaista eläinelämää täällä maalla on runsain mitoin. Varikset ja harakat ovat kiitollisina ottaneet lintujen ruokinnan liiaksikin omakseen. Yksi variksista istuu ruokalevolla tyytyväisenä maha täynnä linnunruokaa sähkölangalla ja kiusaa meidän koiriamme. Se on nimittäin opetellut haukkumaan. Kyllä vaan, varishan saattaa jopa oppia puhumaan. Tämä ”varisräähkä” istuu sähkölangalla ja haukahtaa, odottaa koirien reaktiota, joka tietysti on raivoisa ”älämölö” kahdeksikon voimin. Varis pannahinen jaksaa odottaa, kunnes meidän rytmiryhmämme hiljenee ja haukahtaa taas. Tätä menoa ne jatkavat ihan pimeän tuloon saakka. Onneksi ei haukku haavaa tee, sattuu vaan joskus korviin. Mutta silloinhan voi ottaa melutoosat sisälle meluamasta. Jos onnistuu.
