Joulu lähestyy, se tuoksuu talossa ja tuntuu sydämissä. Pikkupakkanen piristää mieltä ja tekee koiratkin iloisiksi. Sydämestä hyvää tekee katsella niiden leikkiä vapaana niityllä. Ne suorastaan lentävät, niin kuin tämän ihanan hullun lentävän hollantilaisrotuni kuuluukin. Tänä syksynä onkin useimmiten lentänyt vain kura.
Eilen näimme kolme eri kertaa joutsenten lentävän juhlavassa aurassa kohti etelää. Ensimmäisessä aurassa oli kolmetoista, toisessa kuusi ja kolmannessa kahdeksan komeaa valkoista lintua. Myös ääni oli juhlava, koiratkin kuuntelivat pää kallellaan.
Vanha kansa sanoo, että ”halla hanhen varpahissa, lumi joutsenen selässä”. Hanhet menivät jo aikaa sitten ja nyt joutsenet, olisiko sittenkin toivoa valkeasta joulusta? Esimakua siitä kyllä on jo saatu, nimittäin ensi lumesta. Eilen ja tänäänkin on jo nähty kuuraa niityllämme, sinne menemme joka päivä kaksi kertaa, koska tämä eläväinen rotumme on sen ansainnut.
Lapseni ovat jo aikuisia ja omissa kodeissaan. Niinpä minulla ei enää olisikaan ketään, jolta piilottaa joululahjayllätykset, ellei olisi koiria. Tänä vuonna olen ehtinyt ostaa lahjoja koirille ja suvulle paljon aikaisemmin kuin työssä tv:ssä ollessani. Silloin olivat joulunaluspäivät kiirettä täynnä, kun kaikki juhlapyhien ja välipäivien ja uuden vuoden ohjelmat oli tehtävä ennalta valmiiksi.
On ihanaa pitää salaisuuksia ja piilotella niitä kaappeihin. Aikanaan lapseni availivat salaa kaappeja ja yrittivät etsiä paketteja. Löytäessään ravistelivat niitä saadakseen selville, mitä paketissa oli. Nyt koirat löytävät ne pelkästään kuonoaan käyttämällä. Hajun perusteella ne heti tietävät, onko siellä kuivattua mahalaukkuherkkua (heidän ”lihiksiään”) vaiko koirasuklaata.
Tänä aamuna taas Amelie-Sofie, perheen ”ahnepossu” Rollen lisäksi, työnsi kuononsa vaatekaappiini, kun luuli, etten huomaa. Se haisteli piilopakettia pitkään, kävi hakemassa ”Hollanninhullun” siis Rollen avuksi, josko yhdessä hajusta arvaisivat, mitä pukki tuo. Vaan eipä ollut Rollesta avuksi, sehän ei vielä koskaan ole joulua kokenutkaan.
Eipä arvannut Ameliekaan, että siellä oli ”pupuparan korvia”. Ensin ajattelin, etten niitä koirille edes osta, mutta eläinkaupassa tapasin nelijalkaisen herra tiibettiläisen, joka lämpimästi suositteli niitä myös minun koirilleni. Se tuntui sanovan, että osta pois vaan, eipä niitä pupuparkoja enää henkiin kuitenkaan saa ja, että me koirat rakastamme niiiiiiiiiin kovasti juuri tämmöistä luonnon kiertokulkua, kunhan se päätyy meidän suihimme.
Pupunkorvat siis löydettiin paketissa, mutta nimeä niille ei edes Amelie keksinyt, vaikka on jo kahdeksan joulua nähnyt. Kerronpa teille, mitä Rolle saa tänä ensimmäisenä joulunaan lahjaksi, mutta teidän pitää luvata, ettette kerro sitä sille. Rollellahan on tapana jutella sitä kurkkuhollantiaan joka käänteessä. Niinpä en voinut olla ostamatta ja pakettiin pistämättä hellyttävän rumaa vaaleanpunaista suurta possua, joka mahasta painettaessa röhki kuin meidän Rolle. Possu oli ihan yhtä kömpelöntuntuinen kuin Rollekin, joka niitylläkin nopeasti kääntyessään saattaa kellahtaa kyljelleen sen seitsemän kertaa.
Sen pehmolelun megavauvani on ansainnut, koska se ihailtavasti osaa viihdyttää itseään kun aikuiset koiruudet eivät jaksa tai viitsi sen kanssa reuhata. Rolle saattaa pitkiä aikoja maata selällään nalle tai muu puolikuoliaaksi leikitty pehmolelu suussaan ja jutella sille.
Olen muuten taas saanut ihania viestejä tuntemattomilta blogini lukijoilta. Kiitos niistä ja ihania antoisia joulun salaisia hetkiä kaikille lemmikkiensä kanssa
