Eilisen iloisen toimittajavierailun jälkeen oli meidän siskolikan kanssa tarkoituksena ajaa Turkuun Ekumeenisen joulurauhan julistukseen. Olen ollut sen tuottajana monta vuotta, lähetys tulee tv 1:stä aina juuri ennen varsinaista joulurauhan julistusta Turusta Prinkkalan talon parvekkeelta. Senkin tuottajana olen vuosia ollut.

Mutta sitten alkoi laiskottaa, ajaminen pimeällä mustalla maantiellä ei houkutanut, vaikka saattoi siinä luopumisessa olla myös hivenen haikeuttakin. Ensimmäinen vuosi eläkkeellä ilman tuottajan- tai muitakaan tehtäviä TV:ssä on nyt lopuillaan.

Luimme siskolikan kanssa paikallisesta lehdestä, että kirkossa on perheiden joulujuhla. Siispä sinne. kaukana ovat ne ajat, jolloin omat lapset silmät loistaen lauloivat joululauluja ja esittivät kuvaelmia ja kun minulle ei lapsenlapsiakaan ole siunaantunut. (Tytär on koirahulluna oman kolmen koiransa kanssa pääkaupunkiseudulla, eikä ainakaan toistaiseksi lapsia ole siunaantunut). Poika taas hosuu golfmailansa kanssa ympäri maailmaa ilman eukkoa tietty, joten….

Oli siis lähdettävä nauttimaan muiden lasten joulun odotuksesta. Ja hyvä niin, sillä Kiikan kaunis punainen puukirkko oli melkein ääriään myöten täynnä perheitä. Seurakunnan kerhotädit melkein kyynelsilmässä halasivat ja toivottivat ilahtuneina tervetulleiksi ilman lapsiakin.

Ihana tunnelma ja ”iloinen liikekannallepano” vallitsi kirkossa. Lapset juoksivat käytävillä ihaillen suurta saarnastuolin viereen koristeltua joulukuusta, joku kaatui ja itki, joku muuten vaan melusi, mutta kaikkialla vallitsi joulun iloinen ja touhukas odotus. Siskolikka, joka siis on eläkkeellä lastenhoitajan virasta sain syliinsä kirkon penkissä viisikuutautisen Oskarin. Siskolikka loisti ja oli elementissään, hymyili ja sanoi, että "kakka haisee, mutta ei haittaa..."

Suntio sammutteli kirkon upeita kattokruunuja kerhon tädin pyynnöstä, jotta pienten enkelten kuoro voisi koristella oman kuusensa ihanassa hämärässä omine jouluvaloineen, eikä suntiosetä näyttänyt yhtään paheksuvalta, vaikka liikekannallepano jatkui koko ajan. Ei näkynyt myöskään tuimailmeistä pappia vahtimassa kallisarvoista kirkkorauhaa. Lapset saivat kerhotäteineen ja ohjaajineen vapaasti toteuttaa itseään ja kaikille jäi varmaan hyvä mieli.

En ole mikään kovin uskonnollinen, enkä kirkollinen – päinvastoin (lue toimittajan pahalainen),

mutta siinä kirkon penkissä istuessa tuli väistämättä mieleen se Jeesuksen sana; sallikaa lasten tulla minun tyköni.

Täällä sallittiin ja taatusti jokaisen lapsen muistoihin jää kirkosta ja sen joulusta juuri tällä tavalla hyvä ja kaunis joulumuisto, päinvastoin kuin esimerkiksi minulla aikoinaan kun oli pakko istua tuntitolkulla ja olla hiljaa, juoksemisesta tai kirkkoon tutustumisesta ei puhettakaan.

Tämän lyhyen (alle tunnin) ilojuhlan päätti yhteinen vaellus kirkossa, lapset ja perheet saivat vielä ihan luvan kanssa kiertää ja katsella seimeä, alttaria tai alttaritaulua ja tutustua kotikirkkoonsa. Upeaa!