Eilen oli taas ihana, aurinkoinen lämmin kevätpäivä, niin kiireinen, että jäi blogikin väliin. Osasyynä toki on ”ahdistus” saada valmiiksi kunnollinen pakina paikalliseen sanomalehteen, minulla kun on tämän vuoden ajan ollut mahdollisuus ”harjoittaa vanhaa ammattiani” eläkeläisenäkin.
Laatikossa on edelleen kaikki hyvin. Miina selvästi uskaltaa useammin pois yksiöstään. Se imettää pennut ja sitten tulee nukkumaan makuuhuoneeseen sänkyni alle. Saattaa, ressuparka, väsyksissään nukkua niin sikeästi., ettei heti herää edes vauvojen itkuun vaan se on herätettävä moneen kertaan huutamalla melkein sen korvaan.
Tällä hetkellä kasvattajan sielua raastavat huolet siitä Kanadaan lähtevästä pennusta. Pakinaan ja puhelimessa roikkumiseen lennon selvittämiseksi meni koko eilinen päivää ja ongelmat vain kasvavat. Millään muulla lentoyhtiöllä kuin Finnairilla, pentu ei saa olla matkustavan henkilön mukana matkustamossa, vaan se on rahtina koneen ruumassa yksin. Sinne laatikkoon, missä se matkustaa, ei turvallisuussyistä saa laittaa edes vettä ruoasta puhumattakaan. Pentu joutuisi matkustamaan parikymmentä tuntia näin. Olen kuullut lentokentällä työskentelevältä ystävältä, että aina eivät kuljetukset onnistu kovin hyvin.
En ihan oikeasti osaa kuvitella parin kuukauden ikäistä pentua pariakymmentä tuntia yksin laatikossa meluavassa lentokoneessa. Luulen, tai paremminkin tiedän, että lennon aikana ”kuolisin huolesta” pennun puolesta. Onneksi olen sanonut kanadalaiselle ostajalle, etten pentua yksin matkaan pane. Nyt se on hänen huolensa, tahtooko hän pennun todella ja turvallisesti. Jos tahtoo, se maksaa. Muussa tapauksessa pentu jää tänne ja minulla on mahdollisuus tietää enemmän sen elämästä isompanakin, varsinkin kun sinne on lähdössä näyttelykelpoinen koira, mikäli hampaatkin ovat kunnossa.
Tällä hetkellä muuten minulla alkaa olla vaikeuksia erottaa sisarukset Nonstop eli Nixu-Viksu ja Tittu- Nefertiti toisistaan. Ne ovat väritykseltään ihan samanlaiset. Aikaisemmin erotin ne helposti koon perusteella ja Elbajonin taas valkoisen kaulanauhan erilaisuudesta (se on oikealta puolelta selvästi kapeampi) ja tietysti erotin sen myös pojan tunnusmerkeistä. Nämä ihmekaksoset ovat jo niin samanlaiset ja ihan juuri samankokoisetkin, että pian pitää laittaa toiselle villanaru kaupaan erottuakseen toisistaan.
Tänään on ensimmäisen madotusjakson kolmas ja viimeinen päivä. Sen jälkeen alkaa kiinteämmän ruoan syönnin harjoittelu. Aloitan raa´alla jauhelihapallerolla, sitten uidaan pentuvellissä ja sitähän ne rakastavat; sekä lapset, että äiti. Kasvattaja ei niinkään.
Nyt alkaa myös leikki laatikossa, ne tulevat päivä päivältä tietoisemmaksi siitä, että laatikossa on muitakin kuin maitoauto. Ne tunnustelevat toisiaan, nuuhkivat toisiaan ja tekevät joka päivä uusia löytöjä. Elävät jännittäviä aikoja.
