”Rohkaisin luontoni” ja kirjoitin kanadalaiselle ostajalle, joka muuten asuu maan ranskankielisellä alueella ja puhuu ja varsinkin kirjoittaa aika huonosti englantia. Kirjoitin ja kerroin, ettei pentu lähde yksin matkaan kohti Kanadaa.

Välittömästi paluuviestinä sieltä tuli vastaus. Hän tahtoo pennun ja nyt hän sitten on tulossa tänne sitä hakemaan. Mies parka, on tosi kallista hänen matkustaa tänne tai vaikka Pariisiin, mutta halu näyttää olevan kova. Pitää varmaan olla siitä ylpeä kasvatustyöni puolesta.

Samalla heti rupesin pelkäämään, ettei pentu olekaan riittävän hyvä hänelle ja siihen rahaan, minkä hän siitä joutuu maksamaan, että hampaat eivät olekaan kunnossa, että siitä tulee liian pitkä, tai liian matalajalkainen tai…..Sellainen olen, mutta kun sitä ei kerta kaikkiaan voi etukäteen tietää noin pienistä pennuista ja kuitenkin tahtoisin tehdä parhaani kasvattajana.

Laatikossa vain rauha jatkuu. Pennut ovat yhä pitempiä aikoja hereillä ja jo selvästi leikkivät keskenään enemmän, eivät vain syö ja nuku. Miina leikkii niiden kanssa myös paljon, ehkä enemmän kuin muut koitani ovat tehneet, varmaan se ottaa nyt aikaa takaisin, koska sai ensimmäiset pentunsa vasta viisivuotiaana. Pennut ovat ihan ilmiselvästi ihastuksissaan, että laatikosta koko ajan löytyy uutta haisteltavaa. Voi, että se pikkuinen nuuskiminen ja tuhina on viehättävää ja kun rapsutan niiden vatsaa, pieni jalka pelaa ihan samaan malliin kuin aikuisella koiralla kun on ”koirakutinoita”.

Olen koko ajan pitänyt tapanani käsitellä joka päivä jokaista niistä ainakin hetke, koska ne siten tottuvat ihmisen käsittelyyn ja ihmisen hajuun, onhan niiden ihmisten kanssa elettävä. DEilen kun oli pikku Elviksen vuoro, otin sen käteeni, niin eikös vain poika päästänyt oiken murinasarjan ja moneen kertaan. Suuttui kun otin sen kesken leikin, taitaa tulla sille äitinsä ”tärpätinkeittäjäluonne” vaikka isänsä näköinen onkin.

Miina ja Miinan veljentyttö; ujo pikkulikkani Riitu eli Ripi ovat löytäneet pihalle rakennetun ”pation”, ei se ihan mikään kovin hieno ole, mutta sen alusta kiinnostaa tyttöjä. Molemmat ovat huomaamattani kaivaneet toiselle puolelle koiran mentävän aukon ja sinne ne hävisivät tänä aamuna. Juoksin paljain jaloin aamukuuraisessa pakkasen valkaisemassa ruohikossa yöpaidassani niitä etsimään, kun en heti oivaltanut minne katosivat. Siellä ne olivat terassin alla hiiriä tai myyriä  jahtaamassa. Miina on aina ollut perheen hiirenloukku ja nyt se on opettanut saman Ripillekin. Että ne olivat multaisia. Pitää sulkea aukko, en tahdo Miinan menevän pentujensa luo multaisena tai täynnä myyränkakkaa. Onneksi tulivat heti käskiessäni pois. Niin ja onhan pennuilla emolta saatu suoja turvanaan, Miinan rokotukset on hoidettu aina ajallaan.

Ystäväni Trasselin Anitan pennuthan suorastaan asuivat heidän talonsa alla ihan muutaman viikon ikäisinä ja se talo on paljon vanhempi ja enemmän täynnä hiiren ja myyrän pesiä kuin meidän vaatimaton terassimme, jolle mahtuu vain puutarhakalusto, ei muuta. Kasvattajan huolia riittää, taidan olla turhankin säikky, niin ja olenkin. Ylimääräisiä allergioita ja koirakutinoita ei Miinan kanssa enää todellakaan tarvita, on laukattu kilinalla enemmän kuin tarpeeksi.

 Ja nyt päivän rientoihin ja ensi kertaa kynsiä pennuilta leikkaamaan. Se vasta on kamala toimenpide, kun koko tassu on niin pieni, ettei sitä kunnolla näe, niin hae siitä sitten esille ne pienet, vielä  läpinäkyvät kynnet ja leikkaa ne, niin ettei satu ja pentu pelästy.

Onneksi Miinan antibioottikuuri loppui eilen. Se on nyt ihan terve ja syö paremmin kuin koskaan aikaisemmin on syönyt, kaksinkertaisen määrän.