Yö meni rauhallisesti parilla syöttökerralla ja masutkaan eivät ainakaan julkisesti ole menneet sekaisin, tai sitten Miina on siivonnut yksiönsä tosi hyvin. En kuitenkaan usko sen siivonneen, jos masut ovat olleet löysällä. On se sen verran kranttu ruokansa suhteen, ei syönyt jälkeisiään yhtään eikä aluksi vauvojen kakkaakaan, kun siinä oli varmasti vielä hajuhäivähdys klinikan hormoneita ja kalkkipiikeistä. Nyt sen sijaan laatikko on ollut putipuhdas.
Pennuthan eivät itse aluksi pysty toimittamaan kumpiakaan asioitaan, vaan emo stimuloi niitä ulostamaan ahkerasti niiden pientä peppua nuolemalla, Opaskirja neuvoo, että ellei emo itse ymmärrä tehdä sitä, voi pentujen peppuihin laittaa jotain emon herkkua; maksamakkaraa, rasvaa tai jotain. Sitä ei Miinalle ole tarvinnut tehdä, niin huolellisesti se peput pitää puhtaina ja niin tarmokkaasti ”stimuloi”, että pennut välillä lentelevät kuin Linnanmäen Vekkulassa.
Nyt jo kävelevät, vielä hieman vaappuen, mikä varmaan johtuu myös hyvin täytetyn vatsan painosta, on Miina sen verran huolellinen ja sillä on riittoisa maitobaari. Onneksi se syö joka päivä todella hyvin ja kaksinkertaisen annoksen, vaikka muuten on aina nirsoillut ruokansa suhteen.
Pentuja on ihana katsella, kun ne ovat nyt ”löytäneet” toisensa. Ne saattavat maata hereillä jo pitkän aikaa kaksi sisarusta vastakkain ja haistella ja nuoleskella toisiaan.
Nyt ne myös selvästi kuulevat ja reagoivat jokaiseen keittiössä kuuluvaan ääneen, kun tulevat isommiksi, alkaa olla vaikea pujahtaa yöllä niiden huomaamatta vessaan. No se on pieni juttu verrattuna siihen, että keittiössä ne ovat mukana perheen elämässä ja voivat seurata tapahtumia, kuulevat meteliä ja tottuvat perheiden arkielämään.
Ulkona on ihana päivä, aurinko paistaa silmiin tässä makuuhuoneen pöydän ääressä istuessani, niin, ettei tahdo blogin kirjoittamisesta mitään tulla. Hyvä syy siis lopettaa kuulumiset tältä erää. Pian pennut tapaavatkin ensimmäistä kertaa tulevat perheensä, paitsi sen kanadalaisen Danielin, sillä vaikka velvoitankin hänet hakemaan pentunsa ja lentämään sen seurana Atlantin yli, en silti sentään vaadi häntä piipahtamaan pentulaatikolla. Muilta ostajilta sitä kyllä odotan, sillä pienillä pennuillakin on jo kehittynyt hajumuisti, ne muistavat uudet ihmisensä heidät muutaman kerran tavattuaan, kuultuaan heidän äänensä ja ”taltioituaan” heidän hajunsa. Hajumuistoksi niiden mukaan täältä lähtee myös aina pala omaa vilttiä.
Koira muistaa hajun ja äänen perusteella kauan kerran tuntemansa ihmisen. Yksi kasvateistani Foppa, joka muutti 8-viikkoisena Ruotsiin, pissasi alleen oikein kunnon "ilopissat" ja meni muutenkin ihan sekaisin kun vuoden kuluttua menin sitä tapaamaan, kutsuin sitä sen ”vauvanimellä” Fiiveli, fiiveli, fiiveli ja se vinkui ja kieppui ilosta ja pisu valui reisiä pitkin.
Niin se tekee vieläkin tavatessamme, viimeksi pääsiäisenä kun piipahdin Hollantiin ajaessani aamukahville Foppa, poikansa Suddenin ja ”mattensa” ihanan, lempeän ja superenergisen Susien luo. Ihanan kansainvälistä tämä koiuraharrastus. Nyt ei sentään taida tulla niin usein piipahdettua kasvattia tapaamassa Kanadassa, kuin Ruotsissa ja Karelian ja Macin Hollannin kodeissa. Onneksi on sentäänm mailit ja edes kuvat kulkevat.
