Huhhuh ja vielä kerran huh! Olipa vauhdikas pentueen syntymä. Koska Miina alkaa olla hieman vanha ensisynnyttäjäksi, oli odotettavissa, että polttoheikkoutta ilmenee ja siksi on mahtava juttu, että Suvin Viksu-klinikka päivystää ja siihen voi luottaa.

Miina parka teki kohdun avautumisvaihetta sunnuntaista lähtien, lauantaina se osoitti myös jonkinlaisia synnyttämisen merkkejä, mutta mitään ei tapahtunut. Eilen klinikalla selvisi syykin tuohon pahaan oloon, ilmeisesti yksi pennuista, tyttö, oli silloin jostain syystä kuollut. Istukka oli irti, olisiko se ollut jo valmis tulemaan, mutta muut eivät? Joka tapauksessa se oli kuollut kohtuun jo jokin aika sitten.

Eilen aamulla ajoimme taas ylikoulutetun koiranhoitajasiskoni kanssa Vammalaan  Viksuun ja Suvi tutki Miinan, sanoi , ettei avautumisvaihe ollut ihan vielä ohi, antoi kalkkipiikin, jonka pitäisi voimistaa polttoja ja passitti meidät kotiin. Sovimme kuitenkin, että elleivät pennut ole syntyneet kello 16 mennessä, palaamme ja sitten tehdään keisarinleikkaus, koska Miina on niin pieni ja vanha ensisynnyttäjäksi-

Vähän ennen klo 14 meni lapsivesi ja sitten Miina ponnisti, ponnisti ja ponnisti ja huusi kivusta, huusi niin, että tunsin itseni maailman inhottavammaksi ihmiseksi kun olen pannut sen kestämään tämän. Teimme yhdessä miinan kanssa töitä toistakymmentä minuuttia, Miina työnsi ja minä vedin ja niin sitten huudon kanssa syntyi uusi Elvis, niin isänsä näköinen ja reippaan kokoinenkin yli 250 grammaa, joka on Miinan kokoiselle koiralle ihan riittävä ellei isokin.

Ja sitten poltot loppuivat, Miina ei suostunut katsomaankaan pentuun, joka oli satuttanut häntä niin. On hetkiä, jolloin ajattelee, että on hullu kun on tällaisen harrastuksen ottanut. Nyt oli se hetki. Minullakin on pentuja ollut, mutta tällaista syyllisyyttä ja sellaista kauhua, millä Miina katsoi pentuaan, en ole nähnyt.

Soitin Suville ja lähdimme pikavauhtia ajamaan Vammalaan. Roismalan liikenneympyrässä syntyi tyttö. onneksi meillä oli mukana pyyhkeitä ja puhdas lakana, jota tosin ei ehditty edes levittää alle.

Tyttö oli kaunis ja isokokoinen.

Klinikalle ajettiin siis pikavauhtiauusi vauhtityttö pyyhkeessä ja esikoinen; uusi Elvis itse tehdyssä vauvakassissa, jonka tein parikymmentä vuotta sitten vanhoista farkuistani. Sinne  on myös Miina aikanaan syntynyt. panen pennut sinne lämpöpullojen kanssa kun seuraava pentu syntyy, nyt siitä oli hyötyä moneksi tunniksi klinikalla. Kassi on vanha ja kulunut, siinä ovat olleet jo bichon friseeni kahdeksankymmentäluvulla, joten vaikka se on ränsistynyt, siinä on niin paljon muistoja, etten sitä taida koskaan voida hävittää.

Miina sai pistoksen ja lähdimme sen kanssa ulos sateeseen. Miinan jalat livat edellisestä synnytyksestä vielä veressä ja nyt ne olivat myös hiekassa ja kurassa. Mukaamme määrättiin ”koppiväline”, jos seuraavakin pentu olisi vauhdikasta lajia, Ei ollut, malttoi odottaa sisääntuloon saakka ja sitten se syntyikin vauhdilla ja sai lempinimekseen kirppu, koska painoi vain 155 grammaa, mutta tarrasi pontevasti tissiin hiekasta ja kurasta huolimatta.

Sitten jatkettiin hormonipiikillä, otettiin parit röntgenit ja huomattiin että syntymättä oli vielä ainakin kolme, kuusi pentua siis yhteensä. Hetken kuluttua syntyi se aikaisemmin kuollut tyttö. Koska olen vuosi sitten menettänyt yhdestä pentueesta virusripuliin kaikkiaan kolme pentua, olin ihan hysteerinen, olin varma, ettei kukaan sieltä enää elossa tule.

Mutta tuli vielä toinen uros ja sitten taas odotettiin, piikitettiin ja käveltiin kurassa ja pidettiin peukkuja, ettei sitä viimeistä tarvitsisi enää keisarinleikata, koska se olisi riski myös äidille. Miina oli siinä vaiheessa puolikuollut väsymyksestä, mutta alkoi jo hyväksyä pentunsa, senkin ensimmäisen, joka niin satutti.

Siellä se makasi klinikan lattialla veriset ja kuraiset jalat ylhäällä, imetti ja vaati hoitajan rapsutuksia, hoitaja muuten oli ihana Lotta, joka harjoittelee, mutta teki ammatilaisen työtä koko ajan ja vielä piti meidät vanhat ämmät kahveissa kahteen kertaan.

Viimeisestä pennusta otettiin kuva ja eläinlääkärimme ihana ja taitava Suvi katsoi kuvaa, nauroi ja sanoi, että se on musta tyttö.

JA kun se syntyi, se oli musta ja tyttö ja elossa ja pirteä. Suvi nauroi iloisesti, eihän röntgenkuvasta sellaista voi nähdä, mutta kun on oikein taitava ja ihana ihminen, niin voi silti nähdä. sydämellään nimittäin näkee jos mitä.

Kiitos Suvi, Lotta, Marika ja Anne, ilman teitä  emme olisi ikinä selvinneet.