No niin, vanha noita-akka taas näytti voimansa. Olen ennenkin sadetanssilla saanut vettä puutarhaan ja niin kävi nytkin. Kun edellisessä blogissa toivoin sadetta, sitä sain ja ihan jyrinän kanssa. Taivas musteni, vettä tuli riittävästi ja jyrinää kuului toista tuntia, ihan selviä salamia en nähnyt, eikä ukkonen ehtinyt päälle ollenkaan. Tosin Neron ja Ripin mielestä enemmänkin kuin tarpeeksi oli päällä. Siirihän on vielä sinisessä unelmassa Riitan petikaverina, se kun  vanhuksena hiukan ahdistuu hyörinästä ja höppänänä luulee, että sen pitää hoitaa pentuja.

Siiri nimittäin pelkää hysteerisesti ukkosta, se pelkää myös armeijan koneita, jota Pirkkalasta lentävät tänne harjoittelemaan. Sen ukkosenpelkonsa Siiri vanhimpana lauman johtajanarttuna on tartuttanut pikkuisen Neroon ja Ripiinkin. Ne nyt eivät vapise, eivätkä kuolaa kauhuissaan, mutta pikkuisen epävarmoiksi ne tulevat. Ne pyrkivät sohvalle viereen.

Onneksi niin tekevät, olen huomannut, että rauhallisesti kädellä silittämisen lisäksi turkin kampaaminen ja harjaaminenkin rauhoittaa. Niinpä Ripi-Rapi pääsi irronneesta pentuturkistaan sohvalla ukkosen ohi menoa odotellessa. Se on nyt hieno ja valmis ensi viikonlopun Rauman näyttelyyn. Siunattu ukkonen ja sitä paitsi ihannekesähän puutarhurin kannalta on nimenomaan sellainen, että päivällä paistaa ja illalla ja yöllä sataa. Sadepilvet ja hiljainen ropina myös ehkäisevät hallan hiipimistä puutarhaan puraisemaan arkojen taimenalkujen lehtiä.

Minun superemoni Miina muuten eilen jäi jumiin. Nii-in ihan kirjaimellisesti nalkkiin. Pihalla on puutarhakalustoa varten rakennettu puolittain katettu patio, jonka alle koirat ovat koko ajan himoinneet, erikoisesti Miina ja sen opettamana ujo pikkulikka Ripi. Korokkeen alla nimittäin on taatusti hiirenpesä tai parikin, nyt me koirien aherruksen jälkeen ovat taatusti entisiä. Laitoimme vappuna korokkeen reunoille kiviä ja tiiliskiviä, jotta koirat eivät enää pääsisi sinne alle, ei edes Miina, vaikka nyt haluaakin metsästää kiinteää ruokaa pennuilleen. Mikä epäluottamus minua kohtaan, se siis ei usko minun osaavan metsästää kunnon ruokaa sen pennuille!

Jossain vaiheessa iltapäivällä puutarhahommiltani havahduin etsimään Miinaa pentuja hoitamaan. Sitä ei ollut missään. Piha on aidattu nyt kokonaan, joten täällä sen jossain piti olla, vaan ei löytynyt, kunnes kuulin raapimista pation alta! Mistä se sinne oli mennyt, on arvoitus? Vielä suurempi arvoitus oli, miten saada se pois sieltä? Jouduin ottamaan lapion käteen ja kaivamaan lisää koirien jo tekemää monttua ja poistamaan muutaman kiven. Sivuttain maaten Miina tuli vetämällä vihdoin alta pois. JA SITTEN SUIHKUUN JA PESULLE pikku-haisuli.  Tänään sitten on edessä pation laitojen tekeminen koiraturvallisiksi, Riitta ja Jussi tulevat avuksi.

Miina on hieno ja huolellinen emo, viihtyy vieläkin yöt pentujen kanssa imettäen ja leikkien, mutta kyllä se töitäkin teettää kotijoukoillaan.

Pääasia on, että pennut kasvavat ja voivat hyvin!