Ei vieläkään mitään. Tänään on 60.päivä. Aikaisemmin ovat pennut syntyneet juuri tänä odotuspäivänä. Lämpö heittelee, on  tegnyt rajuja heilahduksia jo kolme päivää ja aina odotaan, että kun se nousee, synnytys käynnistyy. Vaan ei. Kaikki on pentulaatikossa valmiina, mutta tyttö vaan huitelee tyytyväisenä pihassa ja näyttää suuresti nauttivan siitä, että koko muu ”torvisoittokunta” on sinisessä unelmassa.

Tavoistaan poiketen Seita on syönytkin tämän loppuraskauden tosi hyvin, eilen illalla se suorastaan hyökkäsi voileipäni kimppuun. Siinä oli tomaatti tonnikalaa, likka paineli hyvällä halulla kokonaisen purkillisen. Aikaisemmin odotusaikanaan se on myös yllättänyt minut syömällä innokkaasti tomaatteja. Ei se milloinkaan aikaisemmin ole osoittanut kiinnostusta tomaattiin, ne ovat olleet Neropapan erikoisherkkuja..  

No ei vielä mitään hätää ole, onhan tyttö reipas ja vastaa häntäänsä paukuttamalla kun kysyn, missä se on. Enemmänkin minulla on ”hätä”. Kuljen sen perässä ja vahdin, ettei se lähde synnyttämään minnekään salapaikkaan, täällä niitä ulkona riittää. Edellisen pentueen ensimmäinen syntyi sängyn alle ja oli työ saada Seita sieltä pois. Juoksen sen perässä myös turhan usein kuumemittari kädessä, jotta näkisin lämmön nousut ja vaihtelut. Ja nehän totisesti näkyvät. Seita-ressu jo ihan ahdistuu, se ei siitä pidä, niin kuin ei Miinakaan pitänyt.

Ihanaa kuitenkin, että on kaunista ja ikuinen vesisade tauonnut välillä, vaikka kuumuus ei tietenkään ole hyvä Seidalle, mutta sisällä on viileää ja eilen nautimme talomme rappusilla istuen varjossa. Minä luin kirjaa ja Seita makasi kylmällä laattakivellä. Kyllä tämä tästä, jännittää, vaikka olen sentään hoitanut toistakymmentä synnytystä, ne vaan kaikki ovat niin erilaisia. Saapa siis nähdä, kuinka kasvattajamamman käy tällä kertaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />