Sunnuntaiaamuun tuli heti toinen ote, kun aurinko paistoi silmään herätessä. Kiersimme tyttöjen kanssa metsälenkkimme ja Seita huolsi lapsensa laatikossa. Eilen pennut saivat olla ulkona muutaman tunnin ja sitten ”lennettiin sisälle” kun sade yllätti. Tänään näyttää aurinko hellivän viisiviikkoisiani oikein taivaan täydeltä.

Illalla kävivät pennunkatsojat tuntien ajomatkan takaa. Mukavia nuoria ihmisiä, joille koira on ensimmäinen, vaan ei lemmikkinä ensimmäinen. Heillä on kolme kissaa. Pennusta tulee Ransu. Nuoret tekivät hienoja ja asiallisia kysymyksiä, enkä epäile hetkeäkään, etteivätkö onnistuisi. Sanna sanoi jonkun hänelle todenneen, ettei koiranpito sentään mitään tähtitiedettä ole. Eipä niin olekaan ja maalaisjärki mukana pärjää.

Riemastuin valtavasti kun Sanna kertoi haaveilevansa agilityn aloittamista. Mikäs sen hienompaa juuri tälle meidän lentävälle hössöttäjällemme voisikaan olla? Nuoret vielä asuvat paikkakunnalla, jossa joko siellä tai naapurikunnassa, on mahdollista vielä mahtua mukaan agilityporukkaan. Pääkaupunkiseudulla ja suurempien kaupunkien lähistöllähän on jopa mahdotonta mahtua mukaan, ellei perusta omaa pikkuporukkaa ja hanki omia vehkeitä.

Olen tosi onnellinen, että jostain syystä olen saanut kaikille pennuilleni (myö sedellisille) hienot ostajat ja voin luottaa siihen, että ne uusissa kodeissaan saavat varmasti paremman hoidon kuin minulta koskaan. kaikki pitävät myös jatkuvaa yhteyttä, niin että voin seurata vauvojeni kehitystä pitkään.

Naurettiin muuten eilen käytännössä Sannan ja Antin kanssa sitä, miten Seita tarkkailee vauvojaan laatikon reunan yli. Se todelle ”zoomaa” laatikon nurkasta nurkkaan. Olen varma, että se osaa jopa laskea ne, niin tarkkaan sen pää kääntyy ja jos se huomaa pikkukakat nurkassa se kevyesti hyppää laatikkoon ja siivoaa sen vauvojen parhaaksi. Minusta sen ei enää edes pitäisi korjata jätöksiä, ei ainakaan syömällä, koska vauvat jo syövät paljon kiinteää ruokaa, mutta Seita tahtoo tehdä niin ja on niin nopea, etten minä siihen väliin millään ehdi.

Sanna ja Antti toivat Ransulleen mukavan värikkään moniulokkeisen pehmolelun, jossa on kirkkaita värejä, ja joka punaisesta päästä piippaa. Siinä on monta uloketta pentujen yhteisleikkiin. Kuulemma sillä on lupa muidenkin leikkiä, mutta Ransu sillä eilen eniten kuitenkin leikki, ihan kuin olisi tiennyt sen kuuluvan hänelle. Samoin leikki omallaan tyttöpentu O´Dear, jonka nimestä Antti ja Erica eivät ole vielä päässeet yhteisymmärrykseen. Nuoret nimittäin toivat tytölle värikkään pienen pallon ja sen illan sillä pallolla leikki sen uusi onnellinen  vielä lempinimetön omistaja. Nyt pallo on jo täynnä pieniä hampaanjälkiä, kuin nuppineulalla pistelty.

Tiedän muuten itse nimen keksimisen vaikeuden, itsellänikin oli melkein mahdotonta keksiä Melinalle nimeä, kunnes ystävällinen blogin lukija ehdotti nimeä, joka "kolahti". Oodin nimi (Ode to Joy) taas tuli mieleeni jo silloin eläinlääkärin pöydällä kun elvytin pikkutyttöä raskaan synnytyskanavaan juuttumisen jälkeen pitkän aikaa. Jos se selviäisi, laulaisin Oodia ilolle vaikka seuraavan koko yön. On tyttö selvinnyt ja pontevakin se on. Nyt vaan sitten jännitän, miten käy hampaiden ja poikien tunnusmerkkien kehityksen kanssa. Viisi viikkoa iloa on jo takana.