Sain taas sähköpostia tuntemattomalta blogin lukijalta. Miten mieltä lämmittääkään kiitoksen sana. Olen edelleen sitä mieltä, että nämä kirjoittelut toistavat itseään, eivätkä ole mitenkään kiinnostavia päivästä toiseen samat aiheet. Kiitos siis kannustuksesta, sillä vaikka sanotaan, että kissa kiitoksella elää, niin kyllä se kiitos lämmittää. Sitä paitsi koira saattaa ollakin kissan kanssa myös kiitoksen suhteen eri mieltä.

Tänään oli muuten varsin jännä päivä. Eilen leivoin sieni- ja omenapiirakan, sillä tänään oli luvassa vieraita Helsingin seudulta saakka. Entinen työkaveri Pasilan tv-ajoilta halusi tehdä minusta juttua lehteensä maalle muuttoni syistä ja viihtymisestäni täällä. No minä tietysti halusin osoittaa viihtyväni ja panin luovuuteni ja ”luomuuteni” peliin. Paistoin omenapiirakan ihanan naapurini lähipuun myrkyttämättömistä omenoista, maustoin sen kehitysmaakaupan ruokosokerilla ja naapurini ohjeen mukaan tehdyllä voikukkahunajalla.

Myös sienet piirakassa olivat lähituotteita eli metsästä talomme takaa ja sipulit naapurin maasta aidan takaa. Itselläni kasvaa tänä vuonna vain valkosipulia, mutta ensi vuonna yritän myös sipuleita. Tuoreita kanttarelleja muuten pakkasessa riittää, Aikanaan kun sienestin edellisten koirieni, varsinkin briardi Pippurin kanssa, oli sienet helppo löytää, parhaat niistä olivat aina Pippurin tassujen alla valmiina soseeksi litistettyinä. Nämä nykyiset lentävät hollantilaiseni tahtovat enimmäkseen lennellä perhosten, lentävien syyslehtien tai vaikkapa karkuun loikkivan rusakon perässä.

Mukavaa oli tavata entinen toimittajakollega, hänellä oli mukanaan kuvaaja, joka todella omistautui työhönsä, makasi pentulaatikon reunalla, kuvasi pentuja sekä minun, että ylikoulutetun siskolikan kanssa. Niitä pantiin koriin ja kannettiin sateessa ulos, mutta ne vain leikkivät märällä ruoholla, eivätkä yhtään pelänneet sadetta. Eivätkä palelleet, vaikka olikin aika kylmää.

Ja sitten päivän kohokohtaan. Neron kotiin paluuseen. Pappaparka tuli illalla kotiin. Se on ollut kaksi viikkoa ”maanpaossa” Sinisessä Unelmassa Rollen ja Melinan rääkättävänä, koska sen lapsenlapsella ujolla pikku Riipsraapsilla oli juoksu. Ripi kun ei uskalla sanoa mitään, jos joku muu haluaa sille jotain tehdä ja siksi Nero joutui olemaan riittävän kauan poissa.

Kun Jussi toi sitä, näki portilla, miten sen häntä heilui autossa. Katselin keittiön ikkunasta kun se tuli tietä pitkin häntä heiluen ja nokka maassa. Se suorastaan imi jokaisen juoksun tuoksun rippeenkin nokkaansa. Sisälle tullessa se heti tarkisti jokaisen tyttökoiran hännän alta, oliko se juoksu kenellä. Onneksi se ei enää reagoinut kovin voimakkaasti Riituun, aikaisemmin se on ollut paljon innostuneempi. No nyt se sdai jäädä kotiin ja on se liikuttava, kun se koko ajan vaihtaa siihen huoneeseen, missä olen. Nytkin se makaa pöydän alla kun tätä kirjoitan. Niin ja yön se takuuvarmasti nukkuu kainalossani sängyssä, vaikka tulisi kuinka kuuma. Ihanaa palata edes osittain normaalielämään, ainakin Neron kanssa.

Siiri-mummukin suorastaan riemastui Neron paluusta, meni sen eteen ja suukotti tervetuliaisiksi ”pikkuveljeään”. Kaikki tytöt ottivat sen riemulla vastaan, varsinkin minä.