Ihanuus on taas ohi, maisema on yhtä musta ja kurainen kuin koko viime talven. Toivottavasti nyt kuitenkaan ei talvi ollut tässä. Saattaahan se olla, että talven ilot olivat tällä kertaa näin lyhyet. Pitäisi tietysti osata olla iloinen maiseman valkaisusta edes muutamaksi päiväksi. Melina ja Oodi saivat edes kerran hämmästellä lumen valkoisuutta, sen makua ja iloita siinä kierimisestä. Eipä ollut Rollekaan ihan varma siitä, oliko hän tätä kummallista valkoista tahnaa ensimmäisenä talvenaan edes nähnyt.

Rolle, Melina ja Ripi Reippanen osasívat ehkä parhaiten putsata turkkiaan lumessa kierimällä.

Melina innostui lumessa pyörimisestä niin, että sen oli tehtävä sitä koko ajan, välillä se pullahti lumisen mättään päältä kyljellään alas, kun yritti liian suuressa ruohotupsussa hangata turkkiaan. Ne myös selvästi nauttivat myrskyn kasaamista kinoksista ja niihin sukeltamisesta.

Ulkonakin oli valoisampaa myös illalla kun maa oli valkoinen. Nyt on vaan laitettava lisää jouluvaloja ulos ja sisään. Nythän ollaan jo pikkujouluajassa vaikka en olekaan mikään kulutusjoulun kannattaja, rakastan jouluvaloja, joita olen kerännyt jo vuosia. Tulee ihania muistojakin mieleen, kun kaivaa vanhaa joulukoristelaatikkoa. Siellä on myös muutamia äidin aikanaan tekemiä koristeita, nythän on jo tulossa toinen joulu äidin poismenon jälkeen ja myös toinen joulu täällä Kiikassa ja lapset siellä pääkaupunkiseudulla, onneksi on myös lasten tekemiä koristeita tallella mm Suomen lippujenrivi.

Olen laittanut yhden lintulaudan lisää pihalle keittiön ikkunan alle. Siinä minulle esittäytyvät yhä uudet lintulajit. Varpuspöllöstä olenkin jo kertonut, nyt siinä vierailee parikin eri punatulkkupariskuntaa, ne näyttävät viihtyvän hyvin yhdessä kaikki neljä. Kaupunkien ja kylien keskustoissa niitä ei juuri nähdäkään, sen verran arkoja lintuja ne ovat. Täällä niitä näkee ja kuulee. Tinttien elämäkin on helpottunut. Talitintit ovat hieman sellaisia lintumaailman raggareita, ne eivät juuri päästä kanssaan samaan aikaan lintulaudalle muita lintuja, eivät eri tinttejäkään. Nyt kun on kaksi lintulauttaa, mahtuvat kuusi- hömö- ja sinitiaiset yhdessä pienemmälle laudalle. Maassa olen nähnyt isoja närhiäkin. Närhi näyttää valitsevan mitä syö. Maahan on tippunut sekä kauraa, että auringonkukkaa, kovin tarkkaan se jalallaan seuloo syötäväksi kelpaavan, haravoi pitkältäkin matkalta pudonneet eväät kasaan, pöyhäisee niitä jalallaan ja valitsee mehevimmän suuhunsa. Kätevä paripiikkinen harava sillä onkin jalkanaan.

Olen myös opetellut, lintujen käyttäytymistä. Vihreiden valtuustokaverini on varsinainen ”lintumies”, on tehnyt leikkauksiakin vahingoittuneille ja sairaille linnuille. Hän myös kertoi ohjeen, miten ikkunaa päin lentänyttä lintua pitää auttaa, jotta se ei kuolisi aivotärähdyksen aiheuttamiin jälkiseurauksiin. Olen itse nähnyt vihervarpusen lentävän ikkunaan, istuneen pökertyneenä seinällä ja sitten lähteneen lentoon. Muutaman päivän päästä Melina löysi sen kuolleena ojasta.

Olisi lintumiehen mukaan pitänyt heti ottaa lintu ylös maasta tai yrittää saada se seinältä irti, kietoa se mielellään vaikka talouspaperiin, ettei se pääse liikkumaan ja pantava se vaikka kenkälaatikkoon tai mihin tahansa laatikkoon, jonka saa pimeäksi. Muutaman tunnin virkoamisen jälkeen sillä kuulemma on paremmat mahdollisuudet selvitä elossa. Pankaapa korvan taakse.

Miten mahtoi sen ikkunaan lentäneen varpuspöllön käyneen, kun en vielä silloin ollut käynyt ystäväni lintuensiapukurssia.

Olen sitä paitsi aina luullut, että lintu luulee ikkunaan ”mustaksi aukoksi, josta voi lentää läpi, tämä lintumies korjasi senkin virheen. Lintu luultavasti näkee ikkunasta maiseman heijastuksen ja luulee siis maiseman jatkuvan siinä. Ei siis auta kovinkaan paljon verhojen eteen vetäminen tai muu yritys saada kukka tai jokin esine ikkunaan. Ainoa estävä ja samalla pelottava tekijä voisi olla erään toisen lintumiehen ikkunassa näkemäni haukan lentokuvio.