Illalla on taas valtuuston jäsenille koulutusta. Nyt on vuorossa kuntalaki, huomenna terveydenhoitoa. Miten viisaaksi olenkaan vaarassa tulla.

Laumani on tänään ja eilen pysytellyt täällä omalla tontilla. On välillä syytä siivota täällä ja pestä pyykkiä.

Nero ja Seita leikkivät pellolla riemuissaan myös Oodin kanssa. Huomaa selvästi, että Seita nauttuu kun sillä ei ole vauvoja mahassa, eikä maitoa painamassa nisissä. Myös Siiri mummu on innostunut juoksemaan, sillä on välillä pirteämpiä päiviä, välillä se tuntuu unohtaneen, onko aamu vai ilta ja onko jo syöty. Nero sen sijaan  on aina yhtä lapsellinen, se juoksee pennun kanssakin tosi nätisti, mitä nyt vähän sitä pyörittää kuraojassa, ja Oodi nauttii, mitä kuraisempi pentu, sen parempi.

Ameliekin vähän väliä intoutuu, mutta enemmän se edelleen harrastaa autosta ulos vauhdilla syöksymistä kun tullaan Sinisestä Unelmasta. Koko lauma säntää yhtaikaa ulos ja kilpajuoksu portille on kova. Usein ravaavat pihassa edestakaisin monta kertaa. Seita ja Oodi ja Ripi Reippanen nousevat hiekkakasan päälle ja juoksevat sitä alas. Oodin lempipuuhaa on ottaa kiinni alasvieriviä kiviä.

Toinen oodin lempipuuha on Siirin huudattaminen. Oodi pyörii Siirin edessä, nuolee sen partaa ja hampaita, kieppuu ja heiluttaa häntää, välillä heittää selälleen ja näyttää alistumistaan. Ja Siiri huutaa, murisee kuin leijona. Ihan siitä älämölöstä tottumaton pelästyisi, vaan ei Oodi. Mitä suurempi meteli, sen enemmän se hyppii ja pyörii. Ihan kuin pikkulapset, jotka härnäävät vihaista koiraa, sonnia tai muuta vaarallista. Näyttää Siirikin nauttivan siitä, sen häntä heiluu ja ääni kohoaa. Siirillä’ on aina ollut tosi vahva ja matala ääni ja tämä ”mongoolien kurkkuääni” varsinkin. Siirillä on myös oma erikoinen tapansa heiluttaa häntäänsä. Kun seita heiluttaa sivuttain, pyörittää Siiri häntäänsä ympyrää tai pumppaa sillä ylös, alas kuin entistä vinttikaivoa. Se ilmeisesti johtuu  siitä, että Siirillä on hieman lyhyehkö häntä, ei sellainen pitkä siima kuin mm Elviksellä, Seidalla ja nyt mm Oodilla ja Melinalla, joka sen on tietty perinyt isältään.

Kaikilla Melinan sisaruksillakin näytti olevan pitkät hännät, ne kulkivat hienosti häntä ylhäällä ja koukkuna melkein selän päällä. Varsinkin Jippu puhui hienosti hännällään. Schapendoesiahan ei näyttelyssä kunnolla palkita, ellei sen häntä heilu puolelta toiselle, ole tarpeeksi pitkä, mutta ei kiemurassa selän päällä.

Talitintit ovat muuten jo tulleet ruokittaviksi, ehkä sateinen ja kylmä kesä on verogttanut niiden ruokaa. Lintutalollani käy auringonkukkaa syömässä montaa eri tintti lajia, sinitiainen, talitintti, kuusitiainen, hömötiainenkin, paljon vihervarpusia ja tavallisia varpusia, jotka kaupungeista melkein ovat hävinneet ja myös pieni viehättävä pikkuvarpunen vierailee siinä. Täällä korvessa eivät myöskään varikset, harakat ja naakat tyhjennä lintulautaa niin nopeasti kuin Sinisessä unelmassa, joka on keskellä kylää. Punatulkunkin olen nähnyt, tikankin.

Minulla on kirjahyllyssä vanha lintukirjani kouluajoilta, johon äiti on laittanut lintumerkintöjä, kun aikanaan asui luonamme Herttoniemen omakotitalossa Helsingissä. Sielläkin oli rikas lintumaailma, täällä vielä rikkampi.

Kävimme muuten pyhäinpäivän aattona laittamassa isän ja äidin haudalle kynttilän, kanervan ja havuja. Verenpisara kukki siellä vielä ihan täysillä ja mikä ihmeellisintä; shampanjaruusut, jotka istutin sinne äitienpäiväksi Riitan kanssa, olivat juurtuneet ja kasvoivat vihreinä. Täytyy vielä varmaan käydä peittämässä ne talveksi kun ei lunta kuitenkaan tule, ainakaan kunnolla. Isän hauta oli aikanaan äidin valitsema, se on metsähautausmaa; isä oli metsänhoitaja. Se on kaunis hautausmaa, missä kivet ovat maata pitkin ja se kasvaa normaalin mäntymetsän aluskasvillisuutta, ihanat vanhat männyt sopivat sinne kuiskimaan ikuisuuden saloja myös äidille, joka yli 40 vuotta oli leskenä.

Äidin kuolemasta on jo puolitoista vuotta, silti aina välillä huomaan yllättäen, ettei äidille voikaan enää soittaa. Kun menin läpi valtuustoon, ajattelin, että mitähän äiti sanoo kun soitan ja usein kun katselen vallattomien karvajalkojeni touhuja, tulee halu soittaa äidille ja kertoa. Hän niin nautti aikanaan omista koiristaan, myöhemmin minun koiristani. Onneksi on koirat!.