Voi miten ihana päivä tänään on ollutkaan. Nyt sitä taas uskoo kevään voittoon. Olemme olleet koirien kanssa metsässä ja pellolla, otin sauvat mukaani ja juoksin epätasaisella pellolla, koska sen sanotaan kehittävän tasapainoaistia vanhoilla muijilla. Sellainenhan minä jo olen, vaikken sitten millään tahdo sitä uskoa. Onneksi koirien kanssa voi olla oma lapsellinen itsensä. Juosta sauvat sojossa, tehdä enkelinkuvia pehmeään lumeen ja saada lumisia märkiä suukkoja maassa maatessaan. Tänään on hupsuteltu, tanssittu auringolle ja tehty ruokaa pakkaseen.

Sinisen Unelman lankomiehellä Jussilla on ollut tapana keittää valmiita ”sopanpohjia”. Hän pilkkoo tuoreet soppajuurekset pieniksi kuutioiksi; porkkanat, lantut, sellerit, palsternakat, sipulit ja keittää niitä tuntitolkulla, siis keittää kokoon liemen. Sitten se pakastetaan ja sinulla on koska tahansa valmis tosi maukas liemi pakkasessa, lisäät vain vähän nestettä, perunat ja vaikka makkarat tai syöt sen sellaisenaan. Eilen illalla Riitan ja Jussi sanoja lainatakseni ”pilpeerasin” juurekset, keitin liemen ja tänään pakastin kolme jäähtynyttä sopanpohjaa pakkaseen. Silti jäi vielä ihana juureskeitto odottamaan liedelle kun tulimme karvajalkojen kanssa metsälenkiltä.

Että ihminen joskus tuntee itsensä ahkeraksi ja tarmokkaaksi, niin kuin minä juuri tänään. Olen pitänyt tammikuun tipatonta, paitsi sinä iltana kun juhlimme uuden kaupunkimme Sastamalan perustamista. Olen myös taas ottanut itseäni niskasta ja päättänyt pudottaa ylimääräisiä kiloja ainakin muutaman ”voipaketillisen”. Pirullista touhua, mutta aina kun muutama kilo on tipahtanut, saa kuin  uutta puhtia. Ja mikä parasta näkee helposti lakata mm varpaankyntensä.

Oodi ei tänään niin kovasti ole kaivannut Melinaa, kun oma äitinsä Seiuta on sen kanssa leikkinyt ja olemme olleet ulkona moneen otteeseen. Seita panee nyt oodin ihan järjestykseen, runttaa sen seinän vierelle. Kierittää sitä lumessa ja rähisee, vaan ei tunnu tyttö pelkäävän, ei äitiään, eikä noita vanhempia tulta syökseviä lohikäärmeitämmekään.

Oodi rääkkää vanhuksia ihan härskisti. Se nyrkkeilee etutassuillaan niiden kuonoon, nuolee niiden leukaa ja paukuttaa hännällä niiden kylkiin. Siiri ja Amelie-Sofie todella suorastaan syöksevät tulta ja pitävät mahtavampaa ääntä kuin formularadalla ikään. Jylinä on kuin ukkonen, mutta Oodikos siitä tokenee, päinvastoin. Myöskään Neropappa ja Oodin sisarpuoli ”anteeks Nieminen” eli Ripi Reippanen toimii nyrkkeilysäkkinä. Ripikin huutaa, mutta sen ääni on paljon hiljaisempi, sivistyneempi ja kimeämpikin kuin vanhojen syöjättärien. Ripi tuntuu nauttivan kun Oodi sitä rääkkää, niistä on tullut hyvät kaverit. Molemmat ovat todellisia ulkokoiria, aina viimeisenä ulkona ja joskus jopa ovat jääneetkin ulos vahingossa joksikin aikaa.

Neropappa joutuu yleensä hyökkäysten kohteeksi aamulla. Minä kun tulen suhkusta ja pukeudun, koirat tietävät, että mammam uuden elämän alettua mennään ensin ulos sauvomaan hankeen ja vasta sitten tullaan aamiaiselle. Niinpä pukeutumisen ajan Oodi paukuttaa Nero-parkaa, kiskoo karvoista ja nyrkkeilee, meno sen kun kovenee, mitä enemmän Nero karjuu. Jotenkin sekin näyttää siitä leikistä pitävän. Kukaan aikaisemmista koiristani ei ole tuollaista hevosenleikkiä harrastanut. Mutta Oodi nauttii, se on kuin pienet lapset, mitä enemmän niille kertoo kummitusjuttuja sitä enemmän ne niitä tahtovat. Kummitusjuttuja ja uhkauksia ainakin meidän vanhat armot Oodille taatusti latelevat äänen jylinästä päätellen.

Oodilla ja Melinalla on jo aikamoinen syntylista kontollaan, kenkiä, parit kirjaston kirjat, muutama sähköjohto, pari lamppua ja reikiä matossa. Ne tuntuvat kaksi keksivän, koskaan aikaisemmin kukaan pennuistani ei ole noin paljon pahaa tehnyt ja aina tietysti Sinisessä Unelmassa, täällä oodin pahuudet liittyvät keittiön puusohvan ”tuunaamiseen”, se on ihan selvästi halunnut omat ristipistonsa ja puuleikkauksensa vanhaa sohvaan, Sen hammaskalusto on myös ikuistettuna yöpöytänä toimivan lipastoni kyljessä.  Samaa pahantekoa olen kuullut sekä n-pentueen eli Melinan sisaruksilta, että tältä Seitaäidin O-porukalta. Ei auta pahvilaatikot, tyhjät maitopurkit tai puruluutkaan, kuulemma. Siiri ja Amelie tuossa piipahtivat sanomaan , että nykynuoriso on niin paljon kamalampaa, kuin he aikanaan. Niinpä, mihin maailma onkaan menossa?

Onneksi koirani eivät tiedä oikeasti siitä, mihin ihmisten maailma on menossa. Lama syvenee ja ihmiset menettävät työpaikkansa. En voi muuta kuin olla kiitollinen siitä, että oma työelämäni on takanapäin ja ainakin toistaiseksi turvattu eläke takaa perusleivän. Maalla on halvempaa elää ja vähemmän kiusauksiakin.