Aamulla istuin aamulenkin jälkeen koneella ja kirjoitin Koiramme-lehden rotuesittelyä. Koirat makasivat kaikki, kuka petillä, kuka sängyssäni. Oodi makasi nurkassa ja sieltä kuului kummallista kitinää. Ensin luulin, että se oli Amelie-Sofie, joka joskus toiminnan puutteessa kyllästyneenä ”nitkuttaa” tassujaan ja kynsiään. Mutta ei nitkutus kuului Oodista.

Tarkempi tutkailu paljasti, että sillä oli vinkulelunaan pieni kotihiiri. Ensin luulin, että se oli elossa, mutta kuollut se oli, sen luut pitivät sellaista pientä nitinää kun Oodi sitä pureskeli. Hui kamala, miten hiiri edelleen kauhistuttaa naisihmistä. En nyt ihan pöydälle noussut hameet korvissa kirkumaan, mutta läheltä piti.

Ensin yritin saada Oodin ulos hiiri suussaan, mutta sepä riemastui uudesta leikistä ja sain jahdata sitä pitkin huushollia hiiri hännästä suussa roikkuen. Sitten siitä kiinnostuivat jo muutkin koirat, mutta Oodi piti puolensa ja pikku hiiriressu roikkui edelleen hännästä Oodin suupielessä niinkuin piippumiehellä piippu. Sitten päätin, ettei sitä ulos voi viedä, sieltä se on löydettävissä ja koska tahansa tuotavissa sisään.

Keksin jujuttaa koiria ja huusin kovalla äänellä; menkääs katsomaan mikä on ulkona. Hiiri putosi suusta ja kaikki kuusi säntäsivät ulos. Otin paksun talouspaperin ja hiiriåparan siihen ja roskikseen.

Voi, miten suloinen se oli, ihan sääli niitä tappaa, mutta kokemuksesta tiedän, että ellei niitä hävitä loukuilla tai myrkyllä, on talo kohta syöty seiniä myöten; kokemusta on ennenkin ollut. MM keittiön kaapit olivat täynnä hiirenpissaa ja papanoita ja ne haisivat. Onneksi nyt näyttää siltä, että Miinan ja tyttärensä Melinan lisäksi myös Oodi on oppinut metsästämään. Olen nähnyt sen puutarhassakin myyräjahdissa.

Henk innostui Hollannissa kovasti ja lupasi isolla rahalla lainata Miinaa, Melinaa ja oodia puhdistamaan heidän puutarhansa. Henkillä ja Rialla onkin ihana iso puutarha, lumpeita tekolammessa, köynnösruusuja aidoilla, oma Henkin istuttama metsä, jossa talon vanhat koirat ovat saaneet viimeisen leposijansa ja hienosti leikatut pensasaidat kuin Ranskan Versaillesissa ikään. Jokaisen neliöksi kasvatetun siististi leikatun pensaan muodostamassa neliössä kasvaa valkoisia ruusuja. Maailma on pieni, se valkoinen ruusu sattui olemaan Helsingin Herttoniemessä asuessani lempiruusuni; Sneeewitchen eli suomeksi lumivalko.

Henkin puutarhassa kasvaa myös viinirypäle talon seinustalla ja pihalla on suihkulähteenä pyöreä kivi, jonka keskustassa on reikä ja sieltä pulppuaa kiertävä vesi. Koirat ovat oppineet juomaan siitä vettä, joka kierron ansiosta pysyy viileänä. Kesäaikaan puutarha on auki myös matkailijoille.

Henk rakastaa myös lintuja ja harrastaa lintujen suojelua, keväällä puutarhassa on uskomaton konsertti ja on ihanaa istua saunan jälkeen ulkona puutarhamajassa ja kuunnella kun henk kertoo lintujen elämästä. Saunan kiuas on muuten jo toinen Henkin Suomesta ostama ja löylyt ovat makeat, näköala löylyhuoneen ikkunasta ihanalle niitylle, missä voi nähdä haikaran.

Sauna on mainio, Henk rakensi sen suomalaisten ohjeisen mukaan. Olen joskus sanonut, että vain järvi puuttuu, sillä siinä tekolammessa ei voi uida, vesi siinä vaihdu ja punaiset lumpeet taitaisivat tykätä huonoa tunkeilijoista, eikä niljakkaiden lumpeenvarsien seassa olisi edes nautinto uida.

Heikkona hetkenä lupasin, että kun meillä on Lapissa kova pakkanen, niin kova, että pieni järvi jäätyy pohjiaan myöten, hankin villihanhia ison lauman, sidon jäätyneen järven niiden matkaan ja annan Henkin ja Rian osoitteen, kerron, että he ovat lintuihmisiä: Varmasti hanhet suostuvat viemään siihen saunan ikkunan alle niitylle sen järven. Uskokoon ken tahtoo. Voi että tuli ikävä Hollantiin, siellä kohta jo tulppaanit kukkivat.