Sunnuntain rauhaa. Koti-ikävään olen kuunnellut Radio Suomea ja tv-uutisia. Eilen sitten vihittiin Ruotsin prinsessa Danielinsa kanssa ja tietysti se täälläkin nähtiin televisiossa. Tulipa muistoja mieleen. Vuonna 1976 selostin kuninkaalliset häät televisiossa kun Kalle-Kustaa nai Silviansa. Yhdessä Lumikeron Karin kanssa selostettiin koko 2, 5-tuntinen lähetys. Samalla juhla-aluksella Victorian vanhemmat purjehtivat linnaan vihkimisen jälkeen kuin tyttärensä nyt ja samalla lailla ajoivat hevosten vetämissä vaunuissa halki Tukholman. Ai että tuntui kuin melkein Suomea olisi kuullut kun täällä illalla lähetettiin häät uusintana, eikä siinä vihkimisessä ollut selostusta (niin kuin emme saaneet aikanaan mekään puhua kirkon menojen päälle)- Sain siis kuunnella vain kaunista ruotsia (siltä se kuulostaa tähän kurkkuääntelyyn verrattuna). Victoria oli kaunis ja vaikka täkäläinen selostaja ja samoin saksalainen (täällä saattoi kelata eri kanavia)m molemmat väittivät, ettei kyyneliä näkynyt, niin kylläpä vain Daniel pyyhkäisi silmäkulmaansa kun heidät oli aviopariksi julistettu, tarkistin sen vielä uutis-uusinnasta Yle Areenan kautta.

No häät siis nähtiin, vaikka jo luulin, että ne jäävät näkemättä. Olimme Seita-mamma, Quibus ja minä koko eilisen päivän Udenissa näyttelyssä. Amelie-Sofie ja Ripi Reippanen olivat henkin ja Rian puutarhassa. Matka näyttelyyn kesti puolitoista tuntia (kyllä navigaattori on kätevä). Koko päivän satoi, välillä enemmän, välillä vähemmän, toki aurinkokin hieman pilkahti, mtta siis vain hieman. Tänään on taas jo kauniimpi päivä ja koko viikoksi on taas luvattu hellettä ja poutaa.

Kyllä kaipasin Jennaa ja muita avuliaita kun yksin kannoin painavan metallihäkin, josta matkalla Suomesta tänne on pudonnut kapean rautakahvan ympärille laitettu nahkanauha helpottamaan käsien sisään painautumista. Siellä sitten parkkialueeksi leikatulla sänkipellolla raahasin isohkoa häkkiä, näyttelytuolia, näyttelyreppua ja kahta eri suuntiin säntäilevää ”takaisin autoon ja kotiin”- haluavaa koiraa.

Kaipasin häkin vetolaitetta, joka ei mukaan mahtunut vaan odottaa Suodenniemen autotallissa kotiin palaajia. Kun satoi oikein rajusti kaipasin myös samaisessa paikassa odottavaa näyttelytelttaa. Onneksi oli se häkki ja sen päälle Jennan kanssa aikanaan Tallinnasta ostettu sateen pitävä peite. Koirat vaan sinne sisälle häkkiin. Quibus pani ensin kovasti hanttiin, niin kuin äitinsäkin. Seitahan ei ole koskaan näyttelyssä suostunut menemään häkkiin vaan aina syliini. Seita on oma-aloitteisesti avannut kynnellään pilalle muutaman kevyen kangashäkin juuri sen takia, ettei halua häkkiin, siksi siis metallihäkki, vaikka se painaa kuin entisen likan synti. Nyt kuitenkin kun oikein rajusti satoi, se suostui häkissä makaamaan kunhan sai puruluun. Hyvin pysyivät kuivana ja kehään mennessä ei onneksi satanut, siitä ei meidän Seita pidä, vaikka nyt kastuminen olisi ollut sille eduksi. Märästä turkista kun ei niin helposti näe, miten sitä on parturoitu.

Seita oli muutenkin nyt iloisemmalla tuulella, kaksi viikko sitenhän se ei pitänyt kehässä olemisesta yhtään, oli varmaan matkaväsymystä. Nyt se meni hienosti ja voitti valioluokan, tuli paras narttu kakkoseksi, sain varacacibin ja varasertin, mikä täällä on ¼ piste sertistä. Sillä on jo puolentoista vuoden takaa toinen varasertti, joten sillä on nyt kasassa puolikas sertti. Hahaa eipä enää tarvitse kuin 3,5 pistettä ja jos ne aikoo kerätä neljäsosista, niin rahaa kuluisi. No minä olin tosi iloinen sijoituksesta ja siitä, että Quibuksen häntä oli reippaasti, suorastaan riehakkaasti pystyssä kun kiersimme näyttelyalueella. Quibus kyllä haukkua ”räkötti” melkein kaikille ohi kulkeville koirille juuri niin kuin ”tynnyrissä” Suodenniemellä kasvanut tyttö vain osaa, onneksi sillä kuitenkin oli Jennan pohjatyö sosiaalistamisessa ja pentukerho Vammalassa sekä useat tapaamiset täällä, ei enää ihan maalaisjuntti ole, mutta lauman mallin mukaan kaikki ohikulkeva ja vähänkin liikkuva aina pitää haukkua. Niinpä tässä tyytyväisinä ollaan ja mietitään; paraneeko Seidan turkki vai väheneekö entisestään, elokuun lopussa on nimittäin taas näyttely Rotterdamissa. Täällä tosiaan on vain kaksi näyttelyä kesäkuussa, heinäkuussa ei ainuttakaan ja elokuussakin vain yksi. Eivätkä nämä ihmiset käy näyttelyissä. Schappareitakin oli eilen, ja kaksi viikkoa sitten, vain 7, joista 2 urosta. Uroksilla täällä siis olisi tosi saumat. Tämän viikonlopun kaksipäiväiseen kansainväliseen näyttelyyn osallistuu yhteensä 2 300 koiraa, mikä meidän kansainvälisiin näyttelyihin verrattuna on tosi vähän, mutta kyllä koiramäärää siellä silti hehkutettiin ja aina välillä kuulutettiin Hollannin jalkapallo-ottelun tilanne ja hehkutettiin kun Hollanti voitti ja pääsi jatkoon HUP-HUP-HUP (lausutaan muuten höp-höp-höp). Nauratti kyllä kun yksikin kasvattaja oli ostanut viidelle ruskealle cockerilleen oranssit lippalakit, joita korvat pitivät paikallaan ja olisi siellä tietysti oransseja t-paitojakin koirien päällä. Seita olisi kyllä saanut lahjaksi sertin neljänneksestään oman lippalakin, mutta niitä ei siellä myyty, olivat ostaneet ne jostain muualta, pitää selvittää, mistä. Olisi se hauska muisto näistä jalkapallohulluista. höphöphöp