Hevonkakkaa sängyllä, kyllä! Sitä ”itteänsä” olen viime päivinä joutunut korjaamaan päiväpeiton päältä useampaankin kertaan. Onneksi se on hyvin palanutta, kuivaa eikä haise, mutta silti, en erikoisemmin himoitse sen kanssa nukkumista. Olen kyllä tottunut nukkumaan puruluiden, pallojen ja rääkyvien vinkulelujen kanssa, mutta hevonkakka sentään on eri asia. Asia on nimittäin näin;

Vuokraisännällä on kaksi hevosta, toinen on lähes kolmekymppinen kuulemma ”maatiaishevonen”, mutta toinen on vasta parivuotias komea mustanpuhuva friisiläinen, jolla vuokraisäntä ratsastaakin, kunhan juhliltaan ja bisneksiltään ehtii. Jalokivikauppiaan ja kultasepän kiireet ovat ihan toista kuin tämän meikäläisen eläkeläismummun Suomesta. Isännän eli tuttavallisesti vaan Theon hevoset ovat portin pielessä omassa aitauksessaan. Niiden vieressä on lampaiden aitaus, niitäkin on toista kymmentä. Lampaat kyllä näyttävät pelkäävän paimenkoiriani, melkein enemmän kuin nämä lentävät hollantilaiseni niitä. Paimennusta ei ainakaan vielä ole päästy edes suunnittelemaan. Toisella puolella hienoa pitkää puiden molemmin puolin reunustamaa kujaa on lammikko ankoille, joita on tosi paljon, siellä on myös sikoja, mehiläispesiä ja riikinkukko puolisoineen. Theo ja Edita sanovat sitä riikinkukkoa Pauksi, sillä nimellähän omatkin lapseni minua pieninä ollessaan kutsuivat; Pau oli helpompi sanoa kuin Paula. Joskus en voi välttyä ajatukselta, että meillä on muutakin yhteistä tuon Paun kanssa kuin nimi. Pau tykkää istua korkealla aidalla ja kehuskennella sieltä erinomaisuudellaan, jos sillä olisi kädet se varmaan takoisi ylpeänä hienoa sinistä rintaansa, se myös saattaa sännätä henkensä kaupalla suoraan auton eteen kun olemme menossa kauppareissuille, eikä se muuta suuntaa kun kerran on sen valinnut. Minähän olen surullisen kuuluisa nopeista liikkeistäni, kuten maalle muutosta ja tänne tulosta. Pau myös selvästi rakastaa luonnossa samoilua, se on monesti mennyt iltakävelyllään rouvineen tästä ohitsemme, eikä piiruakaan välitä koirien haukusta, ehkä hieman tihentää askeltaan. Edita ja Theo kertoivat, ettei se helposti nosta komeaa sulkapyrstöään rehvakkaasti pystyyn silloin kun joku katselee, minä taas tekisin sitä yhtenään, jos yleensä olisi jotain näytettävää tässä vanhenevassa meikämuijassa. Vaikka pyrstöni onkin iso, ei se ole yhtä pitkä eikä kaunis, eikä sitä erikseen tarvitse levittää, se tekee sen ihan itsestään. Leveyden huomaa housujen koon suurenemisesta.

NO niin nytpä jäi varsinainen kakkajuttu kesken. Theon hevoset siis laiduntavat ensimmäisessä isoimmassa aitauksessa heti portin sisälle tultaessa, mutta puutarhajuhlia ja muitakin juhlia varten, joita viikon sisään on ollut jo parit (Theo täytti vuosia), hevoset on siirretty lampaiden pienempään aitaukseen ja lampaat kauas niitylle. Hevosaitaus tyhjennettiin kakasta ja siitä tehtiin parkkipaikka. Hevonkakka laitettiin kompostoitumaan ja jo valmiiksi kompostoitunut maa tuotiin mökkini nurkan taakse. Onneksi se ei haise, mutta harva se päivä (lue monta kertaa päivässä) Quibus kulkee salaperäisen näköisenä ”suu supussa” ja sen seurauksena välillä löytyy ”sitä itteään” sängystänikin. Kakat vien kukkasille ja mökin kulmalla pian kukkaan puhkeavalle ruusulle, päiväpeiton tuulettumaan ja pesukoneseen.

Kurkon Anita aina sanoi, että lampaan papanat panevat turkin kiiltämään, kun koirani niitä söivät Lempäälässä söivät. Pitää vaan yrittää uskoa, että samainen tuotos hevoselta, joka on paljon lammasta isompi, panee turkin vielä enemmän kiiltämään, ellei suorastaan loistamaan, ainakin kaikki kullannuppuni ja varsinkin pikku riiviöni näyttävät loistavan hyvää oloa ja olemisen riemua ja minä sen myötä!