Jalkapallohulinat alkavat pian olla ohi. Täällä on suorastaan maan suru, eli siis hävisivät hopean, vaikka kymmeniin vuosiin eivät ole näin pitkälle päässeet. Amsterdamin aukiolle oli kerääntynyt 100 tuhatta ihmistä ja eilen viranomaiset jo lähettivät viestiä, että älkää enää tulko, ei mahdu. No ahdasta oli ja pettymys on varmaan ollut melkoinen, vaikka se saksalainen mustekala oli Hollannille tappiota ennustanutkin. On ne eläimet kummia, onhan meilläkin ollut näitä ennustajaeläimiä sammakoita ynnä muita. No kuitenkin vielä tänään kauppareissulla oranssit viirit liehuivat talojen sivustoilla, mutta omasta lähikaupastani parhaillaan poistettiin myyntikamana valtavat kuormat oransseja paitoja, peruukkeja ja lippuja. Hienoa kuitenkin, että kannustivat omiaan!

Koirat eivät jalkapallosta välitä, mutta sen sijaan kuumuus ahdistaa niitä, ne eivät juuri jaksa muuta kuin äkkiä lenkillä kaydä. Olen siirtänyt iltalenkin tosi myöhään ihan pimeälle asti (täällä pimeys tulee kymmenen maissa illalla, koto-Suomessahan on vielä valoisampaa. Tänään sitten riehui ukkonen tuntitolkulla pimentäen television ja netinkin moneksi tunniksi, rakeita satoi niin että katto paukkui. Hyvä vaan, nyt onkin jo paljon viileämpää ja huomiseksikin on luvattu vain vähän yli kahtakymmentä, siitä koirat tykkäävät, ukkosesta eivät.

Eilen taas pikkulikka Pippilottani yllätti fiksuudellaan. Olimme lähdössä lenkille ja se ilmestyi tapansa mukaan luu suussa ovelle. Sen rakastamat luut ovat pahalta haisevia lehmän luita jostain lehmän niskasta tai pää luista, niin myyjä sanoi: Ne siis haisevat, mutta kestävät tosi kauan syödä. Quibus ilmestyi se suussa ovelle valmiina lenkille, se on aikaisemmin tiputellut niitä lenkkipolulle ja niityille, niin että osa on kokonaan kadonnut tai minun on pitänyt panna se haiseva puolipehmeä, märkä luu taskuuni kotiin vietäväksi. Huokaisin ilmeisesti sydämeni pohjasta ja sanoin ohimennen; ” voi ei taasko luu”.... Kakara katsoi minua sen näköisenä, ettei sovi vai? Kääntyi ympäri meni sisälle ja tuli takaisin SUU TYHJÄNÄ! Tillitti silmiin ja ihan selvästi kysyi; ”onko hyvä näin sitten muka”? Uskomaton, ihana, fiksu ipana, jätti suosiolla mielikseni luun kotiin, mistä ymmärsikin!

Sisarpuoli Ripi Reippanen taas yllätti minut lenkillä. Saimme Pippilotan kanssa kotiläksyksi viiden minuutin sivulla juoksu- ja seisomisharjoitukset näyttelykehäkoulutuksesta. Harjoittelimme niitä talomme viereisellä kentällä ja Pippi enemmänkin kieppui hihnassa, niin kuin Hulda-siskon omistaja Kirsi liikehdintää kuvaili; Hulda oli kuulemma kuin kuriton ilmapallo hihnassa kun piti kehässä esiintyä. Sopi kuin nakutettuna myös Quibukseen. Se kanssa lenteli ympäriinsä ja sinkoili sinne ja tänne, vaikka taisi kyllä jo hyvin tietää, miten tässä piti mennä. No isosiskonsa Ripi tuli viereeni, katsoi silmiini ja sanoi; ”Annas minä näytän!!!! Panin sille ihmeissäni hihnan ja sanoin; seuraa. Se seurasi häntä ylhäällä heiluen ja ravasi kuin unelma ja seisoi sen jälkeen kuin enkeli, katsoi minua ja Quibusta tyyliin ”että näin!” Minun arka ”anteeks-Niemiseni” on todella muuttunut. Näyttelykehässä se aina juoksi häntä koipien välissä, kyyryssä olemassaoloaan koko ajan anteeksi pyytäen. Vaan nytpä oltiinkin vapaalla niityllä ja pikkusiskolle piti näyttää. No sinkoili se edelleenkin, vaan onhan kertaus opintojen äiti ja harjoitus tekee mestarin.