Kierrettiin illalla ja aamullakin vielä varmuuden vuoksi eilinen lenkki, missä Quibusin hyppy jäi lyhyemmäksi kuin sateen leventämä oja. Ei sitä mitenkään pelottanut, ihan rauhassa se tuli samaa lenkkiä kuin ennenkin, ehkä muutaman kerran katsoi sivulleen ikään kuin varmistaakseen, ettei se kammottavan märkä oja uudelleen imaise häntä syvyyksiinsä, mutta kun mitään ei tapahtunut, se jatkoi pomppien matkaansa eteenpäin, tosin ei yrittänyt muualtakaan loikata lehmiaitauksen puolelle, kuten eilen. Lenkki sujui siis pelotta ja rauhallisesti, vain Quibuksen karva heilui tuulessa siinä samaisessa piikkilanka-aidassa, joka roistomaisesti oli riistänyt vauvelini turkista osansa. Siinä ne heiluivat iloisesti tuulessa ja minua nauratti, Quibus on nyt sitten kirjaimellisestikin heittänyt talviturkkinsa pois. Sitä Majavalaakson uintia kun ei talviturkin heitoksi voine kutsua, se kun oli talvella. Saattaa olla, että se on vuosiin ainoa talviturkin riisuminen, niin pelottavia molemmat uintikerrat ovat pikkuiselleni olleet.

Vuokraisäntä on taas laajentanut eläimistöään, hevosten, lampaiden, ankkojen ja hanhien lisäksi kanalassa on kirjava kukko kanoineen. Se näyttää kovasti vietnamilaiselta taistelukukolta, jollaisen olen nähnyt muistaakseni Trasselissa. Se on pieni, mutta luulee itsestään suuria. Se tuotiin kanoineen uuteen, juuri korjattuun ja laajennettuun kanalaan muutama päivä sitten. Ilmeisesti illalla, mutta niin hiljaa, etteivät minunkaan ”ovikelloni” sitä kuulleet, kun eivät mitään ilmoittaneet. Yöllä sitten ilmoiteltiin senkin edestä, että joku tulee, on tullut tai tulossa. Kukko nimittäin keksi keskiyöllä ilmoitella reviiristään kiekumalla. Kun olisi ollutkin kunnon kiekuminen, mutta tämän kukkoparan kiekaisu antaa kuvan, että sillä on joko vihne kurkussa, tai joku kúristaa sitä kurkusta tai sitten sille on tehty kastraatio, kuten entisille laulajille, että saatiin ääni pysymään falsetissa. Hyvällä tahdolla sen rääkäisyn voi kiekumiseksi tunnistaa, kun tietää, että se muuten on olevinaan niin kukkona tunkiolla, vaikkakin ilman tunkiota ja ilman kunnon kiekaisua – myös.

Kun se oli ensimmäisenä yönä kiekunut itsensä ja meidät uuvuksiin se hiljeni, mutta seuraavana aamuna kiekuminen jatkui ja taisi vähän rääkäistäkin kun voimakaksikkoni Ripi Reippanen ja sisarpuolensa Skippy Kenguru lehahtivat paikalle tarkastamaan kuka siellä yöllä oikein metelöi. Olen ristinyt Qibuksen taas uudella nimellä. Muistin nimittäin tv-sarjan Skippy- the bushkenguru, jota poikani Ville lapsena rakasti. Quibus kun todella hyppää korkealle, sen pää on omani korkeudella kun se ponnistaa takajaloillaan ja lihaksia sieltä sitten jo löytyykin. No sinne kanalan vartijoiksi pöllähtivät molemmat Seitamamman lapsoset ja saivatkin sinne eloa, kukkohan riemastui rääkymään entistä kimeämmin ja vuokraisäntä nauroi vatsaansa pidellen, väitti, että nyt kanat ovat taatusti pelästyksissään munineet ennätyssaaliin. Saattaa olla, että tuli nahkamunia pelkästä pelästyksestä.

Täällä Hollannissa ovat koirat saaneet tuntuman ihan todelliseen maalaiselämään eläimineen kaikkineen, vaikkei vuokraisännällä navettaa tai hevostallia täällä olekaan, mutta kaksi hevosta on laitumella taloon johtavan kujan toisella puolella ja toisella lampaat, ankat ja hanhet, upeapyrstöinen riikinkukko kanoineen tepastelee vapaana milloin missäkin neljän hehtaarin tontilla. Eläimet ovat siinä koko kesän, talveksi menevät vuokratalliin varmaan kaikki, paitsi ehkä lampaat, joiden paikka taitaa olla pakastimessa. Lehmiä nähdään kauppareissulla ja paljon laiduntavia lampaita, hevosia, kuttuja ja kilejä. Se on sinänsä vähän hassua, kun vuokraisännän talo on kuin linna, sisältä täynnä toinen toistaan arvokkaampia antiikkiesineitä, tauluja ja huonekaluja. Talon on kolmikerroksinen, alhaalla biljardisali, saunaosasto isännän työhuone, hän on kultaseppä ja jalokivikauppias. Kolmikerroksisen talon pinta-alaa on vaikea arvioida, mutta varmaan joka kerroksessa ainakin sata neliötä on ellei enemmänkin, mutta maalaiselämään toki kuuluvat eläimet ja niitä vuokraisäntäni rakastaa. Koppaa Amelienkin syliinsä aina kun tulee pihalleni istumaan. Amelie, joka ei yleensä sylissä istu, istuu kiltisti ja mielissään Theon sylissä, tietää ja tuntee, että hänestä pidetään. Quibusta koko perhe jumaloi. Kissan päivät siis täällä on meilläkin, eikä pelkästään ainoan naapurini kahdella kissalla, joiden kanssa Ripi Reippanenkin on päässyt kokemaan suuruuden päiviä kun kissat häntä pakenivat.