Ihanasti tulee lunta. Hollannista lähtiessäni Rian tytär Jolanda ihmetteli, miksi lähden talveksi kylmään ja pimeään Suomeen. Kerroin syyn; ei Hollannissakaan ole syksyllä ja talvikuukausina valoisaa, asunnot ovat pimeitä ja useimmiten sataa vettä. Jos taas lunta tulee, se tukkii koko maan ja lumi on raskasta, märkää ja sulaa nopeasti pois. Hollantilaisissa taloissa ei lämmitetä varsinkaan yläkerran makuuhuoneita. Se on moneen kertaan palelemalla todettu Jennan, Lauran ja Tanjan kanssa. Pitää olla villasukat ja paksu pyjama. Kunhan nopeasti riisuutuu, pukee pyjaman ja villasukat ja pujahtaa peiton alle, pärjää kyllä. Peitteet ovat untuvaisia, lämpimiä ja paksuja. Hollantilaiset tulisijat eivät ole varaaviksi suunniteltuja, niiden lämmön tuntee vain kun puut palavat pikkukamiinassa.

Mutta Suomen talvet ovat jotain ihan muuta (ainakin viime ja tänä talvena) on pikkupakkasta (joskus kyllä luontoäitikin liioittelee), joten lumi ei tartu koiriin ja ne pysyvät puhtaina. Lumi myös valaisee tienoon. Mikä onkaan ihanampaa kuin katsella auringon laskua ja sinisen hetken tuloa hangelle! Lumi kimaltaa tuhansin jalokivin (niiden timantit eivät ole ikuisia, mutta muisto säilyy ja sitä kaipaisin, jos muualla asuisin).

kotosuomessa sen sijaan lämmitetään makuuhuoneet ja koko talo liiankin kuumaksi meikäläisen makuun – ja koirien! Hollannissa ei olla totuttu meikäläisiin kylmyyksiin, siellä ihmiset palelevat kun lämpötila menee alle kymmenen (siis plussan puolella). Koirat ovat märkinä ja lumipalloja täynnä ja sitten lentää kura! Nyt ainakin meillä on ihanne talvi, tarpeeksi kylmää koirien kuivana pysymiseen ja ihanaa valaisevaa valkoista lunta kaikkialla. Suomalainen satumetsä – miten sitä rakastankaan! Meikämuija on vielä eilisen itsenäisyyspäivän tunnelmissa.

Oltiin Riitan ja Jussin kanssa itsenäisyyspäivän sinisenä hetkenä katsomassa partiolaisten kynttiläkulkuetta vanhainkodilta Kiikan kirkolle. Partiolaiset laskevat kaikille sankarihaudoille kynttilälyhdyn, ovat niin tehneet vuosia. Juhlallinen ja kaunis näky, lumen huurtamat sankarihaudat, joita pienen Kiikan kokoisessa kylässä on uskomattoman paljon – pari sataa sankarivainajaa! Samalla sytytimme sankariristille oman isämme muistolle hautakynttilän. Isä haavoittui talvisodassa vakavasti päähän, hän kuoli jo 44 vuotta sitten ihan liian nuorena juuri 50 vuotta täytettyään. Lääkärin mukaan sota vei meiltäkin isän. Suunnaton kiitollisuus kaikkia silloin taistelleita tai kotirintamalla ”taistelleita” kohtaan täyttää mieleen ja itsenäisyyspäivänä se on hyvä palauttaa mieliin, varsinkin kun juuri hiljattain olin lukenut Sofi Oksasen ”Puhdistuksen” veljeskansamme karmeista kohtaloista.