Nyt on koettu muutamat sateiset päivät ja ulkona olo on jäänyt vähiin. Yöunen pituudessa sen selvimmin huomaa. Olin viikolla Helsingissä ja sisar miehineen oli ”koirapiikana”. Olen usein nauranut sitä, että lastenhoitajakoulutuksen saanut sisareni on ns ylikoulutettu tähän koirapuuhaan, niin huolellista ja tarkkaa ja toimeliasta se on. Kun Riitta ja miehensä Jussi olivat täällä, oli se myös pennuille selvästi uutta ja erilaista -uusi kokemus ihmisiin totutun ja tutun kasvattajan sijasta. Kun tulin Hesasta sain ensimäisen kerran pennuilta lahjaksi seitsemän tunnin katkeamattoman yöunen, niin oli huolellisesti ulkoilutettu, syötetty ja ”vaipat” pentulaatikosta vaihdettu, että yöuni meni ihanan pitkäksi.

Kun pennut valvottavat yösyöttöineen, sitä usein haaveilee katkeamattomasta yöunesta, mutta sitten kun ei laatikosta mitään kuulukaan, sitä herää huolissaan ja nousee katsomaan, miksi on niin hiljaista – ollaanko siellä elossakaan. Niin kummasti ihmisen psyyke toimii, kun se on viritetty tahtiin; emo laatikkoon vie – emo laatikosta ota, niin ketjua onkin vaikea katkaista. Laatikkoon kun ei voi olla vapaa pääsy, vaan siihen kaivataan kasvattajaa auttamaan, muuten siellä on myös pentujen isoäiti ja emän isosiskokin. Tosi Riitu- muori, ujo pikkulikkani, on sen verran ”anteeks´ Nieminen”- tyyppiä, että tämän pikkuäidin katsekin riittää sen laatikon luota karkottamaan, eikä Riitulla ole kokemustakaan omista pennuista, kuten isoäiti Seitalla. Seita seisoo joka kerran vahdissa kun pentulaatikosta nostetaan tyhjä ruokakaukalo, Seita toimii aina esipesijänä kupille, sen muistoissa lienee ajat, jolloin se sai syödä pentujensa jättämän ruoan ja antoi vastalahjaksi niille maitoaan.

Tällaisina päivinä kun ulkona sataa ja nurmikolla on omatekoisia uima-altaita, ei pentuja sinne oikein voi laittaa. Onneksi meillä on puusepän tekemä pentulaatikko, jonka kaikki seinät saa auki, siispä vain avataan laatikon etuseinä ja laitetaan pentuaitoja estämään pistorasioihin ja tietokoneen johtoihin pääseminen ja makuuhuone on käytössä. Pennut saavat harjoitella juoksemista ja painimista isommalla alueella ja kehittää motoriikkaansa.

Eilen olivat kaikki neljä poikaa makuuhuoneen lattialla pennunkatsojien ihailtavina ja tosi hienosti ne käyttäytyivätkin. Kukaan neljästä pojasta ei ujostellut outoa tilannetta, vaan heti kun ne oli nostettu makuuhuoneen matolle, lähtivät innoissaan häntä heiluen kunnon schapendoesin tavoin tutustumisretkelle uteliaana. Hienoa kun pennunkatsojilla on lapset mukanaan, siten kaikki pennut saavat kokemusta myös pienistä ihmisistä. Isoista miehistähän minun aikuisilla koirillani ei olekaan kovin paljon kokemusta, vain siskon miehet. Kokemuksen puutteen huomaa siinäkin, että tytöt haukkuvat aina miespuoliset pennunkatsojat, eivät naisia.

Edelleen ihailen tätä pikkulaumaani siitä, miten tyytyväisiä ne ovat. Ne leikkivät innoissaan pihalla ja makuuhuoneen lattialla, syövät hyvin ja nukkuvat hiljaisina. Sitä kiljuvaa kymmenkurkkuista laumaa, joita minulla aikaisemmin on ollut, ei nyt näy ei kuuluu. Yleensä pentulaatikossa alkoi kiljunta, kun emo tai ruokakuppi poistui sieltä, nämä alkavat leikkiä keskenään iloisesti, eikä vaativia rääkäisyjä kuulu lainkaan. Siitä ansaitsee tämä superhuolellinen ja rauhallinen mammakoira Quibus-höpönassuni mahtavan kiitoksen. Tuntuisi, että pentujen hermorakenne on vahva ja kaikki kokemukset uudesta elämästä vielä toistaiseksi positiivisia.

Tällä viikolla on katsojia riittänyt, eilen kävi lapsiperhe, tänään ja huomenna samoin, kokemuksia siis pennuilla riittää. Onneksi on luvattu kirkastuvaa ja kaunista, lämmintä ensi viikkoa.