Paluu arkirutiinehin on hittasti alkamassa, totutellaan taas melko normaaliin päiväjärjestykseen. Quibuksen pennut ovat jo ylittäneet kahden kuukauden ikärajan ja iloisia ja onnellisia viestejä tulee uusista kodeista. Puuhakkuus jatkuu täällä kasvatuskodissakin, minne Ruska jäi ”pahnan pohjimmaiseksi” ja Roosa tuohon kilometrin päähän uuteen kotiinsa nuorimman siskoni luokse.

Roosalla on hieno virka, Roosan mamma ja pappa asuvat täällä Kiikassa ns vanhusten taloissa. Se on rivitalo, missä asuu myös nuoria ihmisiä. Rosa on jo aloittanut vapaamuotoisen terapiakoirana olon, eli on vieraillut vanhimpien asukkaiden luona ja tuonut heille muistoja omista koiristaan ja samalla saanut itse aimo annoksen sosiaalistumista mummujen rapsuttelusta. Täytynee kuitenkin varoittaa liiallisesta namipalojen antamisesta. Onneksi Rosan perhe on myös omistanut koiria ennenkin ja samoissa taloissa asuu myös leikkikaveri Rosalle. Ruska on myös päässyt päivähoitoon Rosan luokse ja päinvastoin. Vielä kun en ole ihan hirvannut jättää Ruskaa näiden isojen lohikäärmeiden kanssa valvomatta.

Seita- mummu näytti ensi tapaamisella Rosalle ja myös Ruskalle, ettei sen mahan alta sovi maitobaaria yrittää etsiä. Tuntui aika pelottavalta kun iso koira seisoi pienen pennun päällä ja murisi ja nappasi kiinnikin. Ensin oli Rosan vuoro kun oltiin ensi kertaa Rosan lähdettyä yhdessä ulkona. Rosa huusi ja kiljui juuri sillä äänellä, mikä pennulle on suojaksi annettu, onneksi ei mitään vahinkoa tapahtunut, paitsi tietysti pelästys. Kotiovella Ruska etsiytyi Seidan masun alle ja sai myös rähinän ja tukistuksen. Huuto oli sen mukainen, onneksi ei silloinkaan mitään tapahtunut. Seita ilmeisesti toimi samalla tavalla kuin sen äiti Hollannissa. Aina sinne mennessämme Seita sai äidiltään varsin kovan löylytyksen, eikä oikein ole vieläkään sitä unohtanut, vaikka olimme Hollannissa kuukausia ja tapasimme useita kertoja viikossa. Terävänä luonteena Seita ja mammansa ottavat heti pennuilta luulot pois, ilmeisesti. Saanen syyttää myös itseäni, kun pidin pennut selkeästi erillään muista koirista, ne tapasivat vain valvottuna ja lyhyitä hetkiä. Pelkona oli myös, että Seita ”ryöstää” koko pentueen tyttäreltään, ja sitä se muutaman kerran yrittikin. Sitä riskiä, että äiti ja tytär ryhtyisivät tappelemaan pennuista tosissaan, en halunnut ottaa. Kerrotaan myös tarinoita, miten johtava narttu (lue Seita meillä) saattaa tappaa kilpailevan nuoren nartun pennut (tytär Quibus), tosin sitä vaaraa en meillä huomannut, sen sijaan löysin Seita-mummun muutaman kerran kiertyneenä pentulaatikossa kerälle pennut ympärillään hoitamassa ja nuolemassa niitä, niin voimakkaat ovat senkin äidinvaistot.

Nyt Seita hoitaa Ruskaa Quibuksen lailla, puhdistaa pepun pisuttua ja nuolee sitä ja juttelee sille murisemalla omalla erikoisella matalalla äänellään, jota helposti luulisi vihaiseksi murinaksi, mutta kun sen tuntee tietää, että se on se juttelua. Ruska on ollut mukanamme isojen koirien metsälenkeillä ja hämmästyttänyt kaikki juoksemalla samaa vauhtia isojen kanssa, se on myös tehnyt Seitaan vaikutuksen, kuten sekin, että Ruska pelottomasti menee runsaana virtaavan puron laidalle ja uskaltautuu jopa kokeilemaan kahlata siinä. Sekös kuralätäkköjen kuningatarta ilahduttaa. Tyttärensä Quibushan ei veteen mennyt sen jälkeen kun pentuna putosi Suodenniemen Majavalaaksossa puroon jäiden sekaan. Nykyään se jo menee veteen, Rolle on sille kärsivällisesti näyttänyt oman riemurallinsa; Rolle seisoo vedessä, hyppää ilmaan ja läiskyttää vettä, kierähtää itsensä ympäri ja läiskyttää uudestaan niin että koko koira kastuu. Riitu – meidän anteeks´- Niemisemmehän myös rakastaa vettä, se menee seisomaan syvään veteen, painaa päänsä veden alle ja heittää nopealla, riuskalla päänheilautuksella veden kastelamaan selkäänsä. No nyt on vesileikkejä voitu leikkiä – valitettavasti melkein missä vaan, sadetta ja lätäköitä riittää koirien riemuksi ja mammakin kastelemiseksi, sillä suihkusta ja kuivaamisesta huolimatta salakastelu usein yllättää kun pahaa-aavistamaton koiramamma istahtaa sohvalle katsomaan vaikka uutisia. Uutinenhan se ei ole, että noustessa siitä on myös mamma märkänä pepusta, sohvanpäälliset kun on tarkasti kerätty sivuun tai niihin on kuivattu liika vesi. No tietää varmasti elävänsä, eikä arkiliikuntaakaan puutu, kun märät peitot korjataan pois ja uudet laitetaan tilalle ja tietty joka lenkin jälkeen aina uudestaan! Odotellaan ensi lumen armahtavaa tuloa!