On käynnistymässä 62. vuorokausi odotusta. Varmuus siitä, että pian ne syntyvät kasvaa, pakkohan niiden on. Kukaan ei toistaiseksi ole jättänyt syntymättä. Mutta samalla kasvaa epäilys siitä, etteivät ne HALUAKAAN syntyä. Kuka nyt haluaisi syntyä tähän kylmään ja kovaan maailmaan, jossa raha  ratkaisee ja nopeat syövät hitaat. Ja syntyä nyt marraskuussa; vuoden pimeipänä ja synkimpana aikana. Eiväthän ne tiedä, miten kovasti niitä odotetaan, eivät tiedä, että pentulaatikon seinät ovat toiselta puolelta vaaleanpunaiset ja toiselta puolelta vaaleansiniset. Eivät tiedä, että äitikoiran lämpimän sylin lisäksi niitä odottaa pari lämpöpulloa, joissa päällisinä on keltainen ankka ja toisessa hellyttävä karhuherra Baddington.(Kukahan se muuten pari päivää sitten kirjoittikaan tässä plogissa, että Benten mamma hemmottelee sitä, kirjoitti, että amerikkalaiset ovat ihan hulluja hankkiessaan lemmikeilleen vaatteita ja leluja. Pata kattilaa soimaa ja täällä meillä vasta pöljä ja tärähtänyt eukko asuukin.).Ex-ukkonikin aikanaan sanoi, että meillä saa koirakin paremman kohtelun kuin hän. No minä siihen, että seisopa sinäkin ukkoseni aina yhtä iloisesti ja vilpittömästi ovella vastaanottamassa niinkuin koirat ja heilutapa sinäkin häntääsi yhtä pontevasti, tulen kotiin missä kunnossa tai mihin aikaan tahansa, niin taatusti saat saman kohtelun. Totta nimittäin on, että koiraa vilpittömämpää vastaanottajaa ei olekaan. Mutta on tuohon lämpöpullojuttuun ihan järkeväkin selitys. Nimittäin kun pennut syntyvät, ovat kaksi ensimmäistä vuorokautta kriittisimmät niiden elämässä ja lämmön on oltava tasaista. Emo ei yleensä lähde pesästä kuin raastamalla pakkopissalle, mutta silloin kun se lähtee, on hyvä että pennuilla on varalämmönlähde. Bente muuten ei syönyt tänäänkään, istuu tuossa jaloissani ja läähättää, lämpö on aika alhaalla, alimmpana kuin aikaisemmin, josko tänään? Jännittävää tämä on.