Paluu arkirutiinehin on hittasti alkamassa, totutellaan taas melko normaaliin päiväjärjestykseen. Quibuksen pennut ovat jo ylittäneet kahden kuukauden ikärajan ja iloisia ja onnellisia viestejä tulee uusista kodeista. Puuhakkuus jatkuu täällä kasvatuskodissakin, minne Ruska jäi ”pahnan pohjimmaiseksi” ja Roosa tuohon kilometrin päähän uuteen kotiinsa nuorimman siskoni luokse.

Roosalla on hieno virka, Roosan mamma ja pappa asuvat täällä Kiikassa ns vanhusten taloissa. Se on rivitalo, missä asuu myös nuoria ihmisiä. Rosa on jo aloittanut vapaamuotoisen terapiakoirana olon, eli on vieraillut vanhimpien asukkaiden luona ja tuonut heille muistoja omista koiristaan ja samalla saanut itse aimo annoksen sosiaalistumista mummujen rapsuttelusta. Täytynee kuitenkin varoittaa liiallisesta namipalojen antamisesta. Onneksi Rosan perhe on myös omistanut koiria ennenkin ja samoissa taloissa asuu myös leikkikaveri Rosalle. Ruska on myös päässyt päivähoitoon Rosan luokse ja päinvastoin. Vielä kun en ole ihan hirvannut jättää Ruskaa näiden isojen lohikäärmeiden kanssa valvomatta.

Seita- mummu näytti ensi tapaamisella Rosalle ja myös Ruskalle, ettei sen mahan alta sovi maitobaaria yrittää etsiä. Tuntui aika pelottavalta kun iso koira seisoi pienen pennun päällä ja murisi ja nappasi kiinnikin. Ensin oli Rosan vuoro kun oltiin ensi kertaa Rosan lähdettyä yhdessä ulkona. Rosa huusi ja kiljui juuri sillä äänellä, mikä pennulle on suojaksi annettu, onneksi ei mitään vahinkoa tapahtunut, paitsi tietysti pelästys. Kotiovella Ruska etsiytyi Seidan masun alle ja sai myös rähinän ja tukistuksen. Huuto oli sen mukainen, onneksi ei silloinkaan mitään tapahtunut. Seita ilmeisesti toimi samalla tavalla kuin sen äiti Hollannissa. Aina sinne mennessämme Seita sai äidiltään varsin kovan löylytyksen, eikä oikein ole vieläkään sitä unohtanut, vaikka olimme Hollannissa kuukausia ja tapasimme useita kertoja viikossa. Terävänä luonteena Seita ja mammansa ottavat heti pennuilta luulot pois, ilmeisesti. Saanen syyttää myös itseäni, kun pidin pennut selkeästi erillään muista koirista, ne tapasivat vain valvottuna ja lyhyitä hetkiä. Pelkona oli myös, että Seita ”ryöstää” koko pentueen tyttäreltään, ja sitä se muutaman kerran yrittikin. Sitä riskiä, että äiti ja tytär ryhtyisivät tappelemaan pennuista tosissaan, en halunnut ottaa. Kerrotaan myös tarinoita, miten johtava narttu (lue Seita meillä) saattaa tappaa kilpailevan nuoren nartun pennut (tytär Quibus), tosin sitä vaaraa en meillä huomannut, sen sijaan löysin Seita-mummun muutaman kerran kiertyneenä pentulaatikossa kerälle pennut ympärillään hoitamassa ja nuolemassa niitä, niin voimakkaat ovat senkin äidinvaistot.

Nyt Seita hoitaa Ruskaa Quibuksen lailla, puhdistaa pepun pisuttua ja nuolee sitä ja juttelee sille murisemalla omalla erikoisella matalalla äänellään, jota helposti luulisi vihaiseksi murinaksi, mutta kun sen tuntee tietää, että se on se juttelua. Ruska on ollut mukanamme isojen koirien metsälenkeillä ja hämmästyttänyt kaikki juoksemalla samaa vauhtia isojen kanssa, se on myös tehnyt Seitaan vaikutuksen, kuten sekin, että Ruska pelottomasti menee runsaana virtaavan puron laidalle ja uskaltautuu jopa kokeilemaan kahlata siinä. Sekös kuralätäkköjen kuningatarta ilahduttaa. Tyttärensä Quibushan ei veteen mennyt sen jälkeen kun pentuna putosi Suodenniemen Majavalaaksossa puroon jäiden sekaan. Nykyään se jo menee veteen, Rolle on sille kärsivällisesti näyttänyt oman riemurallinsa; Rolle seisoo vedessä, hyppää ilmaan ja läiskyttää vettä, kierähtää itsensä ympäri ja läiskyttää uudestaan niin että koko koira kastuu. Riitu – meidän anteeks´- Niemisemmehän myös rakastaa vettä, se menee seisomaan syvään veteen, painaa päänsä veden alle ja heittää nopealla, riuskalla päänheilautuksella veden kastelamaan selkäänsä. No nyt on vesileikkejä voitu leikkiä – valitettavasti melkein missä vaan, sadetta ja lätäköitä riittää koirien riemuksi ja mammakin kastelemiseksi, sillä suihkusta ja kuivaamisesta huolimatta salakastelu usein yllättää kun pahaa-aavistamaton koiramamma istahtaa sohvalle katsomaan vaikka uutisia. Uutinenhan se ei ole, että noustessa siitä on myös mamma märkänä pepusta, sohvanpäälliset kun on tarkasti kerätty sivuun tai niihin on kuivattu liika vesi. No tietää varmasti elävänsä, eikä arkiliikuntaakaan puutu, kun märät peitot korjataan pois ja uudet laitetaan tilalle ja tietty joka lenkin jälkeen aina uudestaan! Odotellaan ensi lumen armahtavaa tuloa!

Taas on jäänyt päiviä väliin, vaikka pentujen lukumäärä on hurjasti pienentynyt, ei aikaa kirjoittamiselle mukamas ole juuri ollut. Alkuviikosta jäljelle jäi vain yksi pentu – Ruska darling ja sen totuttaminen siihen, että vain ”vanhat lohikäärmeet” ovat jäljellä, eikä niistä saa pentupainiseuraa – muusta leikkimisestä puhumattakaan. Onneksi Rosamunda- Rosa jäi kilometrin päähän siskolleni, sinne voimme mennä leikkimään ja olemme käyneetkin siellä lähes päivittäin ja yhdessä metsässäkin on käyty. Ensi viikolla aloitetaan yhdessä Rosan kanssa pentukurssit.

Talo tuntuu varsin tyhjältä ja puuhaa riittää, pesukone pyörii lähes tauotta, milloin on pesussa pentualustat, milloin pentulaatikossa ”pissaantuneet” lelut. Myös pentulaatikko on pestävä ja vietävä varastoon mahdollista seuraavaa käyttöä varten ja kaikki pitkin seiniä ahdetut huonekalut kannettava paikoilleen, alkaa myös olla aika siirtää ulkona kesästä nauttineet (lue kastuneet) sisäkukat takaisin talviteloilleen. Vanha valtavaksi kasvanut lehtikaktukseni, joka on lymynnyt siskon Sinisen Unelman Hevoskastanjan oksien alla, on täynnä nuppuja. Miten ihana se onkaan kukkiessaan, kukat kuihtuneena se taas ei näytä juuri miltään ja roskaa, mutta kukkiessaan se on ihana ja rehevä roikkuessaan keittiö ruokapöydän päällä. Kohta alkaa olla aika laittaa myös kevään sipulit maahan ja siivota puutarhaa pentujenkin jäljiltä.  Saa pikku yksinäinen Ruska- pentuni olla kaivuuapuna kun laitamme pikkupihaani talvikuntoon!

Ruska ihmetteli alkuviikosta talon yhtäkkistä tyhjentymistä, eikä oikein osaa leikkiä yksikseen, onneksi lähellä on Rosa. Seita, joka näistä koirista kaikkein eniten on minun koirani, on mustasukkainen pennusta ja varoittelee sitä tulemasta lähelle ja kun pentu meni lähelle, nappasi siihen kiinni tänä aamuna. Onneksi selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Pentu parka kun meni etsimään maitobaaria mummin masun alta. Eilen Seita ”nappasi” ja kiljutti pikku Rosaa ulkona, ei mukamas enää tuntenut sitä meidän pennuksi, kun Rosa oli ollut joitakin päiviä poissa. Vahinko, miten historia toistaa itseään. Joka kerran kun menimme Hollantiin, nappasi Seidan äiti Bente Seitaa oikein rajustikin ja Seita siirtää sitä nyt sitten eteenpäin, se kun on luonteeltaan melko kova. Quibus alkoi vapista kun Rosa kiljui, kun Ruska kiljahti, se ehkä huomasi tilanteen olevan ohi, ei vapissut, mutta tarjosi vähän lohdutsmaitoa masunsa alta.

Osaamme nyt sitten taas varoa ja välttää tilanteita, joissa ne joutuvat vastakkain, ennen kuin pentu kasvaa ja koirat oppivat tuntemaan toisensa. Aina se on näin ollut, muutama vuosi sitten Seita nappaili Reinoa. Sen vaan niin helposti unohtaa, kun monta päivää meni niin hyvin ilman pentuaitoja.

Olemme myös saaneet iloisia viestejä pennuilta uusissa kodeissaan ja kaikki tuntuvat olevan ihastuksissaan pennuista, ne ovat osanneet käyttäytyä autossa pitkiäkin matkoja, kaksi kauimmaista meni Ouluun ja yksi Kuopioon asti, muutama Espooseen ja Nurmijärvelle ja yksi Raumalle. Odotellaan kuulumisia ja nukutaan pentujen kanssa yövalvomisista tulleita silmäpusseja pienemmiksi.

Kiirettä on pitänyt, 5 pentua on lähtenyt uusiin koteihin ja Quibus mamma käy selvästi useammin niitä laskemassa, vieroituksen se oli jo aloittanut, mutta nyt se kyllä on hieman perumassa sitä ja antaa murahtelematta pentujen imeä. Öisin meillä on jopa vähän erimielisyyksiä siitä, opetellaanko meillä pitkiä yöunia vai saako mammakoira vierailla laatikossa useaankin kertaan. Myös minulla on suuri kiusaus päästää se laatikkoon, koska pennut osaavat kyllä kiljua osuutensa, jonka uskovat niille edelleen kuuluvan ja kun mamma on laatikossa – oi – hiljaisuus! Eivät ne pennut suinkaan siellä koko ajan imekään vaan herttaisesti leikkivät mammakoiran kanssa. Yökiljuntaa ei kamalasti ilmene, mutta sellaisina öinä sitä tuppaa kuulemaan kun pennut eivät ole voineet olla ulkona. Onneksi on useana päivänä ollut aurinkoisiakin hetkiä ja silloin on pentulaatikossa hiljaista.

Pikku mamma on menettänyt paitsi painoaan, myös karvaansa, pennut ovat jo aikaa sitten keksineet, että mamman häntä on mainio eläväisesti heiluva leikkikalu ja aika virttyneeltä se näyttääkin. Pentujensa lähdöstä se on kyllä enemmän hermostunut kuin helpottunut. Onneksi sille jää Ruska ja toisen sisareni perheeseen Rosa (Rosamunda), joten pennuilla on kavereita ja Quibuksella koulutettavaa.

Jokaisen pennun olen itkulla saattanut maailmaan. Vaikka kuinka päättäisin, että pennun lähtö ON VAIN ILOINEN ASIA ja ettei minulla olisi aikaa niille kaikille niin paljon kun ne ansaitseisivat, silti lähtö halin aikana parun pennun märäksi, mikä oikeastaan on hyväkin. Uusien aatteiden mukaan, niitä ei pidä kokonaan pestä ennen lähtöä, perusteluna se, että koiran ihon vasta kehittymässä oleva rasvatasapaino häiriintyy useista shampoopesuista.

Vaikka pennun lähtö kasvattajaa itkettääkin, on siinä myös riemullisia hetkiä. Kun oululainen ihastuttava pariskunta tuli hakemaan, kasvattajan heille valitsemaa, pentuaan, se oli juuri se poika, joka puolinukuksissa olevasta neljän pojan kasasta, ryntäsi häntä heiluen heitä vastaan ja suukottamaan. Ihan kuin olisi hieman jännittänyt; kelpaako hän. Ihanasti kelpasi ja oli Ransuksi ristitty poika kuulemma sekä nukkunut, että leikkinyt ja käyttäytynyt herrasmiehen lailla koko pitkän matkan autossa täältä Ouluun.

Rusina-neiti, josta tulee Sunny (tai Sani) esitteli itse itsensä tulevalle perheelleen jo silloin kun he vasta kävivät tutustumassa rotuun ja tähän pentueeseen. Rusina neiti, se viimeisenä syntynyt neiti 10, ryntäsi häntä heiluen heidän lapsiaan kohti ja vielä kahvin juonnin jälkeen kun lapset kävivät hyvästelemässä pennut, tämä Rusina juoksi ainoana iloisesti vastaan häntä heiluen. Eilen kun perhe tuli hakemaan valittuaan (vai oliko se sittenkin pentu, joka kodin itselleen valitsi), ryntäsi Sani-tyttö ainoana pentuna häkistä, jossa kaikki pennut olivat pihalla nukkumassa, Neito ryntäsi ulos iloisesti häntä heiluen sanomaan tervetulotoivotukset, meni vielä hetkeksi takaisin nukkumaan kahvinjuonnin ja kaupan teon ajaksi ja lähti sitten kasvattajan kastelemana iloisesti autolla Espooseen asti. Oli leikkinyt, nukkunut ja tutustunut reippaana uuteen kotiinsa, yllättänyt jopa perheen suostumalla syömään, pisumaan paperille ja menemällä nukkumaan. Tuntuu tosi ihanalta saada tällaisia viestejä. Maanantaina lähtee viimeinenkin oululainen, eli Rentukka-tyttö, toivottavasti siitä ja Ransusta tulee kaverit.

Pentujen 7-viikkois- syntymäpäivä lähestyy ja yhä selvemmin huomaan, miten oikein onkaan määritelty se ajankohta, milloin pentu saa lähteä avaraan maailmaan ja tutustumaan uuteen kotiinsa. Päivä päivältä nimittäin pitää keksiä uusia aktiviteetteja, samat vanhat lelut eivät enää kolmantena päivänä kiinnosta ja tilantarvekin kasvaa koko ajan.

Onneksi ilmat ovat suosineet ja arkiliikunnan tarvekin tulee kasvattajan osalta lähes tyydytetyksi kun juoksutat kymmenen pennun lauman makuuhuoneesta olohuoneen kautta rivarin etupihalle, saat ne juuri ulos kun raekuuro yllättää ja sama juoksu sisään jatkuu. Pennuista se kuitenkin on kivaa, mikä tahansa muutos totutusta tavalliseen on tässä iässä tervetullut. Selvästi huomaa päivinä, jolloin ulkoiluun ei ole ollut mahdollisuutta, miten yötkin lyhenevät. Mammakoiraa huudetaan jopa muutaman tunnin välein, unikouluni ei siis ole ainakaan vielä ihan onnistunut. Varmasti yöuni pitenee, kun ne kokevat automatkan kotiin, uudet ihmiset ja uudet hajut ja huomaavat, että hajumaailma ympärillä on lähes kokonaan muuttunut, saattaa olla, että ruoka ei heti uusissa oloissa maita, mutta uni kenties sitten sitäkin paremmin. Onneksi nämä pikku pallerot eivät ihan siitä laihimmasta päästä olekaan, joten pikku panttaus ruokapuolessa ei haittaa.

Viime yönä koimme valtavat ukkosen jyrinät. Ujo pikkulikkani, se anteeksi- Nieminen tyyppini pikku Riitu - muori oppi vanhalta Siiri-koiramummiltani pelkäämään ukkosta ja sen se tekee totaalisesti kainalossani ja peiton alla, myös pentujen mammakoira Quibus hiukan pelkää ukkosta, koska se näkee Riitun pelkäävän. Onneksi viime yönä se ei ollut ukkosmyrskyn aikana pentulaatikossa, eikä siis tartuttanut pentuihin omaa pelkoaan, mikä on hyvin tärkeää ja oli pitkästä päivästään myös väsynyt, nukkui ihan rauhassa sänkyni alla. Ukkonen jyrisi myös tänään päivällä, mutta nytkään ei mammakoira kovastikaan siihen reagoinut, eikä siis siirtänyt pelkoaan pentuihin.

Tänään onneksi on ollut mahdollisuus kahteenkin kertaan panna pentuset pihaan aurinkoon ja leikkimään. Mammakoira on selvästi alkanut vieroittaa niitä maitohanoilta, se jopa urahtaa niille, ellei sen mielestä ole sopivaa nyt imeä, yöllä se kuitenkin kuuliaisesti meni laatikkoon katsomaan, mitä vauvelit siellä elämöivät. Ressukka vingahti kovaa, kun joku lapsista taisi puraista sitä nisään kipeästikin, pienet suut kun ovat hampaita täynnä jo ja energiaa on vaikka muille jakaa.

Ensi viikolla talossa hiljenee, yksi neito jää mammakoiran ”kiusaksi” kasvamaan tähän laumaani, jossa on toista vuotta ollut tyhjä paikka Amelie-Sofie mummelin jättäessä meidät. Ruska jää ilokseni, sanovat, että Lapissa ruska ei tänä vuonna ole ollut ihan täydellinen, onneksi oma Ruskani on. Muut pennut lähtevät ja kasvattajaparka, joka valtavia kakkakasoja siivotessaan useinkin toivoo eronhetken lähestyvän pikapikaa, itkee kuitenkin silmänsä punaiseksi ihan joka ikisen auton punaisten perävalojen kadotessa kaukaisuuteen kohti pennun uutta ihanaa ja puuhakasta tulevaisuutta.

Muutama vuorokausi on vierähtänyt, eikä aikaa juuri ole jäänyt pentublogin ylläpitoon. Pentue kasvaa, voimistuu, syö enemmän ja vaatii yhä enemmän myös aktiviteetteja. Viime viikon loppupuolella ja viikonloppuna on pentulassa vieraillut toista kymmentä perhettä ja monta pientä lasta.

Pennuille on hyväksi leikkiä lasten kanssa ja jostain kumman syystä ne myös vaistoavat, että lapset ovat pieniä ja leikkisiä, samalla tavalla kuin ne itsekin. Äiti Quibus ei sen sijaan ole kovin tottunut lapsiin, eikä ihan sellaiseen vierastulvaankaan, mikä nyt on ollut. Se on ihan selvästi stressaantunut kun on joutunut vahtimaan, ettei kukaan hänen kullanpalojaan vie mennessään. Minun on pitänyt sitä hiukan vahtia ja hihnassa pitää, niin alkukantaiset sen äidinvaistot ovat, että se on omiensa puolesta vaikka valmis taisteluun. Muistan, miten siskon koira Miina aikanaan mammana ollessaan puraisi valmiiksi varoituksena jokaista katsojaa, ellei pitänyt varaansa. Jopa pahaa aavistamaton putkimies, joka tuli asentamaan astianpesukonetta sai varmuudeksi tiukan muistutuksen takalistoonsa, vaikkei edes ollut aikeissa pentuihin päin kurkistaakaan.

No nyt on pennut sitten sirutettu, ja tarkastettu. Otettiin samalla myös polveutumistesti, jonka hieno puoli on, että kun äiti ja isä ovat vapaat rodun silmäsairaudesta nimeltä PRA ja pentujen polveutuminen heistä on todennettu, ovat nekin vapaat siitä taudista ja sen kantajuudesta – saavat siis puhtaat paperit kaikki kymmenen, eikä omistajien tarvitse niitä erikseen testiin viedä ja kustantaa sitä.

Ensi viikolla onkin sitten haikeiden lähtöitkujen aika, kun pennut täyttävät seitsemän viikkoa ja muuttavat uusiin koteihinsa. Nyt vielä tehdään kolmas madotus, leikataan kynnet, kasataan ostajille pentupaketit ja pikku muuttajille omat uniräsyt. Ja onhan tässä vielä aikaa leikkiin ja yhdessä oloon. Sen jälkeen alkaa tämän luupussiksi laihtuneen pikkumamman lihotus, että se pääsee Messukeskukseen kanssani vastaanottamaan kasvattajille myönnettävää Vuolasvirta- palkintoa! Luovutus on lauantaina, sunnuntaina tarjoan kehän laidalla kävijöille kakkua ja isot halit erikoisesti niille kasvattieni omistajille, joiden ansiosta pisteitä tähän palkintoon on kertynyt.