Pentujen 7-viikkois- syntymäpäivä lähestyy ja yhä selvemmin huomaan, miten oikein onkaan määritelty se ajankohta, milloin pentu saa lähteä avaraan maailmaan ja tutustumaan uuteen kotiinsa. Päivä päivältä nimittäin pitää keksiä uusia aktiviteetteja, samat vanhat lelut eivät enää kolmantena päivänä kiinnosta ja tilantarvekin kasvaa koko ajan.

Onneksi ilmat ovat suosineet ja arkiliikunnan tarvekin tulee kasvattajan osalta lähes tyydytetyksi kun juoksutat kymmenen pennun lauman makuuhuoneesta olohuoneen kautta rivarin etupihalle, saat ne juuri ulos kun raekuuro yllättää ja sama juoksu sisään jatkuu. Pennuista se kuitenkin on kivaa, mikä tahansa muutos totutusta tavalliseen on tässä iässä tervetullut. Selvästi huomaa päivinä, jolloin ulkoiluun ei ole ollut mahdollisuutta, miten yötkin lyhenevät. Mammakoiraa huudetaan jopa muutaman tunnin välein, unikouluni ei siis ole ainakaan vielä ihan onnistunut. Varmasti yöuni pitenee, kun ne kokevat automatkan kotiin, uudet ihmiset ja uudet hajut ja huomaavat, että hajumaailma ympärillä on lähes kokonaan muuttunut, saattaa olla, että ruoka ei heti uusissa oloissa maita, mutta uni kenties sitten sitäkin paremmin. Onneksi nämä pikku pallerot eivät ihan siitä laihimmasta päästä olekaan, joten pikku panttaus ruokapuolessa ei haittaa.

Viime yönä koimme valtavat ukkosen jyrinät. Ujo pikkulikkani, se anteeksi- Nieminen tyyppini pikku Riitu - muori oppi vanhalta Siiri-koiramummiltani pelkäämään ukkosta ja sen se tekee totaalisesti kainalossani ja peiton alla, myös pentujen mammakoira Quibus hiukan pelkää ukkosta, koska se näkee Riitun pelkäävän. Onneksi viime yönä se ei ollut ukkosmyrskyn aikana pentulaatikossa, eikä siis tartuttanut pentuihin omaa pelkoaan, mikä on hyvin tärkeää ja oli pitkästä päivästään myös väsynyt, nukkui ihan rauhassa sänkyni alla. Ukkonen jyrisi myös tänään päivällä, mutta nytkään ei mammakoira kovastikaan siihen reagoinut, eikä siis siirtänyt pelkoaan pentuihin.

Tänään onneksi on ollut mahdollisuus kahteenkin kertaan panna pentuset pihaan aurinkoon ja leikkimään. Mammakoira on selvästi alkanut vieroittaa niitä maitohanoilta, se jopa urahtaa niille, ellei sen mielestä ole sopivaa nyt imeä, yöllä se kuitenkin kuuliaisesti meni laatikkoon katsomaan, mitä vauvelit siellä elämöivät. Ressukka vingahti kovaa, kun joku lapsista taisi puraista sitä nisään kipeästikin, pienet suut kun ovat hampaita täynnä jo ja energiaa on vaikka muille jakaa.

Ensi viikolla talossa hiljenee, yksi neito jää mammakoiran ”kiusaksi” kasvamaan tähän laumaani, jossa on toista vuotta ollut tyhjä paikka Amelie-Sofie mummelin jättäessä meidät. Ruska jää ilokseni, sanovat, että Lapissa ruska ei tänä vuonna ole ollut ihan täydellinen, onneksi oma Ruskani on. Muut pennut lähtevät ja kasvattajaparka, joka valtavia kakkakasoja siivotessaan useinkin toivoo eronhetken lähestyvän pikapikaa, itkee kuitenkin silmänsä punaiseksi ihan joka ikisen auton punaisten perävalojen kadotessa kaukaisuuteen kohti pennun uutta ihanaa ja puuhakasta tulevaisuutta.