Minulla on pentulaatikossa aarteita. Uskomattoman upea äitikoira, joka hoitaa vauvansa tosi tunnollisesti, ikäänkuin olisi aina tehnyt sitä, vaikka on ensikertalainen. Emon lisäksi siellä on kuusi uutta tulevaa  tassuterapeuttia, jos vain onnistun ne sosiaalistamaan, saamaan luottamaan ihmiseen ja löytämään niille sopivat kodit. Aina välillä nimittäin meidän kasvattajien kesken kiertää nimilistoja, joissa varoitetaan myymästä pentua tämän ja tämännimiselle ihmiselle. Julkisuudessahan pääsee uutisoinnissa helposti läpi juuri kasvattaja, joka pentutehtaillee tai jonka "kasvatustyö" on riistäytynyt käsistä. Vaan selllaisista ostajista, jotka jättävät pennun heitteille tai ostavat pennun näiden pentutehtailijoiden puolesta, ei juuri kerrota. Onneksi meillä kuitenkin on näitä mustia listoja keskenämme. Minullekin on käynyt niin. että pentu on "hävinnyt", enkä ole saanut mitään yhteyttä ostajaan tai saanut pentukuulumisia.

Muutama vuosi sitten puhelimeni soi. Soittaja halusi tietää, onko minulla SENJASEN-niminen reipaasti alle vuoden ikäinen kasvatti. Ja olihan minulla. Sille pentuparalle oli käynyt niin, että ostajani oli "unohtanut" sen muutamaksi viikoksi yksikseen ja lähtenyt pitämään hauskaa. Onneksi naapuri oli ymmärtänyt vikinän ja haukunnan avunhuudoksi ja tunkeutunut asuntoon. Hänen kertomansa mukaan lumikolalla sai kakkaa työntää sivuun, roskiksesta oli syöty paperitkin. Naapuri pelasti koiran, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, minkä rotuinen pentu oli. Sitten joku kertoi hänelle, että monella koiralla on nykyään korvan takana ihon alla mikrosiru, jonka avulla saa selville ainakin koiran iän ja kasvattajan. Tämä tarina sai onnellisen lopun ja pentu löysi takaisin. Siksi minun pennuillani on aina uuteen kotiin muuttaessaan mikrosiru korvan takana.

Onneksi näitä ikäviä tapauksia on tosi harvassa. Enemmän on ilouutisia. On mahtavaa kuulla uusilta ostajilta myönteistä palautetta. Kaikki eivät aina edes etukäteen tajua koiran sosiaalista merkitystä lapsille, yksinäisille vanhuksille, teini-ikäisille ja vammaisille. Enkä nyt puhu edes niistä avustajakoirista, palveluskoirista tai huumekoirista. Ihan tavallinen karvajalka pystyy myös ihmeisiin  ja tuottamaan aitoa iloa, sekä lohduttamaan. Oma poikani ilmaisi asian 16-vuotiaana naulan kantaan. Silloinen koiramme Santtu oli jättämässä meidät korkean ikänsä takia. Poikani suri jo etukäteen, kenelle hän nyt kertoisi esimerkiksi nuoren pojan ensimmäiset sydänsurunsa. Hänen kertomansa mukaan Santtu oli aina aavistanut hänen surunsa, osannut lohduttaa ja mikä parasta Santtu oli lohduttamisen lisäksi osannut "pitää suunsa". Se ei ollut juorunnut kellekään, että poikani oli jätetty! Eikä kukaan siksi myöskään nauranut ilkeyksissään hänelle ja juorunnun hänen selkänsä takana. Vaikka koira osaisi puhuakin ihmisten keilellä, ei se kavaltaisi kaveriaan. Mutta eihän se puhu. Ja kuitenkin juuri se ja jokainen koira vasta osaakin puhua, kunhan osaa kuunnella!