No niin, kuten arvelinkin äiti ja uudet vauvat ovat tänään tutustuneet toisiinsa ihanasti. Rauha on vallinnut ihan koko päivän laatikossa ja jokainen vauva on nostanut hiukan painoaan. Bente-äiti syö hyvin ja minun koko muu torvisoittokuntanikin (kaikki tavalla tai toisella siis sukua keskenään), on tottunut tähän uuteen järjestykseen. Yleensä ne istuvat ikkunan ääressä ja ilmoittavat jos joku koira uskaltaa kulkea meidän talomme ohi kylätiellä. No siitä tulee sellainen harmi, että pentulaatikossa pentujaan imettävä äiti saattaa refleksinomaisesti rynnätä mukaan haukkujaisiin ja pennut lentävät sujuvasti kuka itään ja kuka länsinurkkaan. Vaan nytpä ei haukuta vaan mummit Siiri ja Amelie-Sofie istuvat pentuhuoneen ovella valmiina neuvomaan Benteä  Oikeasti ne ovat heti valmiina adoptoimaan koko pesueen, jos Bente ei jaksaisikaan, mutta minulle yrittävät näyttää, että he tässä vain varmistavat ja ovat valmiina neuvomaan.Sekä Siiri, että Amelie-Sofie ovat pentueen mummeja ja minusta tuntuu, että ne tosissaan uskovat, että muutaman päivän jälkeen Bente kyllästyy ja lähtee pois jättäen pesueensa heidän huomaansa.

Bente on todella uskomaton äiti. Outi, Benten oma mami kertoi, että Bente on oikea unikeko, mutta nyt se rassu kyllä on heti pystyssä kun pienikin kirahdus kuuluu. Mutta osaa se ottaa myös rennosti ja nukkua yhdessä vauvojensa kanssa. Että se on hellyttävää ja ihanaa katsoa pieniä palleroita, joiden pikkumasu pullottaa pyöreänä ja jotka nukkuvat emon karvoissa ja mielellään takajalkojen lämmössä. Välillä päätän, että lopetan tämän pennutuksen. Jos sen tekee huolella, syöttää emon ja pennut viimeisen päälle ja valvoo vauvojen kanssa yökaudet, ottaa lomaa ja hyppää valmiina pahimpaan katastrofiin aina kun kuulee pienenkin kirahduksen laatikosta, niin kyllä siinä kuluttaa voimansa ja rahansakin. Helpommallakin voisi päästä. Mutta ei, mikään ei korvaa syntymän ihmettä, eikä myöskään koiran vilpittömyyttä.