Pappakoira Nero tuli eilen kotiin. Se kun oli yli kaksi viikkoa ollut "karkotettuna" pikkuserkkunsa Seita-tytön juoksun takia oman poikansa reviirillä, missä myös äitiBenten velipuoli Olli asuu. Koirien sukulaisuussuhteiden selvittäminen on vielä monimutkaisempaa kuin ihmisten maailmassa. Neropappa on vasta yhdeksän vuotias, mutta näiden Benten laatikossa uinuvien pienokaisten sukupuussa se on jo neljännessä polvessa, siis isoisän isä. Olen kasvattajana vielä nuori, käytän sitä sanaa mieluummin kuin uusi-sanaa. Nuori kuulostaa lumovoimaisemmalta tällaisen eläkkeelle juuri siirtyvän "metusalemin" korvissa. Vaikka siis olen uusi, on minullakin jo koiria aina neljänteen polveen asti. Tunnen ja olen tavannut omien ensimmäisten koirienikin vanhempia muutamia polvia taaksepäin. Tiedän jotakin niiden luonteista, terveydestä, väreistä ja kummallisista tavoista, kuten nyt tästä Benten lusikalla syönnistäkin. Samaa siis ovat harrastaneet oman Benteni isoäiti Hollannissa ja tämän äiti samassa kennelissä. Samassa talossa asui myös Benten lasten isoäidin isoäiti. Ymmärrättehän nyt, mitä tarkoitan sukulaisten selvittämisen monimutkaisuudellla. Koiran elämä on lyhyt ihmiselämään verrattuna, mutta enemmän iloa ne silti tuottavat kuin ihmiset koko elinaikanaan konsanaan.

 Tällä isopappakoira Nerolla on pitkä litania sekä titteleitä, että jälkeläisiä. Mutta kun tittelit heitetään pois jää sittenkin jäljelle jotain erityistä. Nero on mustavalkoinen, sillä on toinen takajalka musta ja toinen valkoinen. Siinä suhteessa Nero siis on tyypillinen äijä; sukat eri paria jaloissa kuin Pertti Paasiolla ikään. Ehkä se on myös tyypillinen nykymies ja isäpoika, sillä se on varsinainen pehmo mitä tulee näihin pienimpiin. Kun aikanaan toin näiden pentujen isoäiti-Amelien Hollannista, inhosivat sekä Siiri, että Nero aluksi sitä pientä pissalle haisevaa rääpälettä niin, että sen kanssa ei leikitty. Eläinmaailmassahan pentu on aina se pahnan pohjimmainen. Neropoika aikansa katseli yksin surkeana ilman kavereita istuvaa pentua. Ehkä se tunsi sympatiaa pentuparkaa kohtaan; sieltä se oli tulppaanien keskeltä riistetty tänne lumen ja jään maahan. Nero meni Amelien luokse, heilutti häntäänsä ja antoi leikkiin kutsun. Ja niin niistä tuli ikuiset ystävät. Ne muuten saivat yhdessä kymmenlapsisen pentueen. Yhdestä sen pentueen pojasta tuli ensimmäinen Hollannin valio koko Skandinaviassa syntyneiden joukossa. Roope-poika asuu samassa talossa pentulaatikon tekijän ja tyttärensä; sivujeni ylläpitäjän perheessä.

Saman kohtelun Nerolta sai seuraavakin Hollannin tuontini. Seitakin sai leikkiinkutsun ensimmäisenä juuri Nerolta. Hollannintuonti urokseni Onnimanni puolestaan sai Nerolta opastusta tyttöjen riiaamisessa. Ruotsista tuli tyttö astutettavaksi. Nero katseli aikansa nuoren uroksen tohkaamista, josta ei tahtonut tulla mitään. Se meni Onnimannin luo, esitti sille kaikki kosinnan hienoudet tanssiinkutsusta lähtien. Onnimanni otti opikseen, teki perässä ja onnistui! Koirista jotain tietävät varmasti ymmärtävät, mikä riski oli pitää kahta urosta ja juoksuista narttua samassa tilassa kilpakosijoina. Sellainen on schapendoes ja erityisesti meidän Neropappa ja Benten isäpoika Onnimanni myös. Ihan samalla ystävyydellä Nero suhtautuu aina meille syntyviin uusiin pentuihin. Ainoa asia, mikä saa sen murahtamaan (ei kuitenkaan kovinkaan uskottavasti) on pennun yritys etsiä maitoa Neron mahan alla olevista sukukalleuksista. Kun näiden Benten vauvojen isoisoisä Nero siis eilen tuli kotiin, se kurkisti pentuaidan takaa laatikkoon uteliaana häntä heiluen ja ynisi niille tervehdyksen. Taatusti se kuitenkin tyytyväisenä totesi pentujen vielä olevan aidan takana. Kuka tahansa voi kuvitella, miltä kuuden pikkukoiran neulanterävät hampaat tuntuvat korvassa tai vaikka juuri siellä masun alla salaisessa paikassa.