Nyt kun laatikossa vihdoin alkaa tapahtua, on internetyhteys poikki. Tyypillistä! Vaikka kuinka halutti kirjoittaa vauvojen edistysaskeleista, ei yhteys toiminut. Miten haavoittuvaisia nämä nykyihmeet ovat. Paperi ja kynä ennen vanhaan toimivat aina, jos vain oli mitä paperille kirjoittaa. Mutta "bittiavaruuden laidalle", omaan blogiinsa ei yhteyttä niin vain saa, vaikka mielessä on tuhat ihastuksen sanaa pentuboxin ihmeistä. Soneran numerosta vastaa automaatti, joka lataa heti sellaiset vaihtoehdot, että siinä äkkinäinenkin sekoaa: "Jos asiasi koskee sitä tai tätä, paina tota, jos se taas koskee näitä ja noita, niin paina niitä ja odota ja kuuntele musiikkia ja etsi valmiiksi käyttäjätunnusta ja jos jonkinlaista tunnistetta. Ja lopputuloksena kaikesta painelusta on, että oma puhelimesi sekoaa, aika rientää ja auttavan puhelimen vastaanottoaika päättyy, että tervetuloa sitten huomenna taas jonoon! GRRRRRR

Laatikossa tosiaan alkaa tapahtua. Pennut alkavat olla senverran paksuja, että lisäruoka on paikallaan. Saa äitiBentekin välillä huokaista. Nyt se on varsin kovilla kuuden "ahnepossun" kiskoessa ja raapiessa nisät melkein verille. Tästä syystä aloitimme kiinteän ruoan syömisharjoitukset jauhelihalla eilen illalla. Aluksi annetaan pieni pikkusormenpään kokoinen raaka jauhelihapulla. Useimmiten pennut oudoksuvat uudentuoksuista ruokaa ja sen syöntitapaa, kun sitä ei voikaan imeä. Moni reagoi työntämällä lihapullaa pontevasti kuonon edestä pois. Vaan eivät nämä herhiläiset. Jokainen haukkasi lihapalleroonsa kiinni sellaisella vauhdilla, että piti pullan toisesta päästä ihan vetää, etteivät heti ensimmäiseen herkkupalaansa tukehtuisi. Tämänikäisenä niille myös annetaan ensimmäinen matokuuri, suun kautta pumpulla tarkasti painon mukaan määritelty oraalipasta. Eivät ne sitäkään inhonneet. Katsoivat vaan kummissaan ja maiskuttivat suutaan kuin paremmatkin herkkusuut.

Yleensä äiti Bente syöttää lapsensa niin piukoiksi, että ne heti syötyään sammuvat kuin ne entiset saunalyhdyt, mutta nytpä ne jäivätkin valveille vaihtelemaan kokemuksia. Ne ovat juuri oppineet istumaan ja kävelemään, tosin meno on vielä vaappuvaa ankkarokkia; tyyliin pari askelta eteen ja kyljelleen, pari askelta sivulle ja sitten pudotus pepun päälle istumaan. Siinä ne nyt istuivat kaikki kuusi laatikossa, huojahtelivat vielä puolelta toiselle ja tasapaino oli aika ajoin kateissa, mutta ne selvästi tuntuivat vaihtelevan kokemuksiaan. Kun menin laatikkoon, ne haukkasivat sormiini kuin uusiin tarjottaviin herkkuihin. Minulla on tapana istua laatikossa päivittäin, puhua pennuille ja käsitellä niitä, jotta ne tottuvat ihmiseen. Pennut ovat nyt kaksi ja puoliviikkoisia. Viikon sisään on tapahtunut valtavia mullistuksia niiden elämässä. Ensin aukesivat silmät, sitten korvat, jalat rupesivat kantamaan ja kasvattajaeukko tuppasi uutta ruokaa ja valkoista matomönjää suuhun. Muutamassa päivässä niiden kokemukset ovat kymmenkertaistuneet ja lisää on tulossa. 

Tänään illalla ovat vuorossa "uimaharjoitukset vellissä". Ensimmäinen tarjottu pentuvelli on tuskan paikka kasvattajalle, ihana elämys pennuille ja niiden emolle. Pennut kun aluksi kävelevät suvereenisti vellikulhossa, emo kiertää riemuissaan laumaansa ja pesee nautiskellen vellit lapsistaan. Vellissä on jauhelihaa, kermaviiliä, munankeltuaista ja myöhemmin liotettuja pentunappuloita. Saisipa emon vielä siivoamaan laatikon seinätkin ja pentujen aluset sekä lattian, mutta sen se tietysti jättää kasvattajalle. Itse se suostuu nuolemaan vain vellin omilla lapsillaan maustettuna ja ellei pidä varaansa se hotkaisee koko vauvavellin, kun se ei näy lapsille heti kelpaavan. Parin kokeilun jälkeen pennut kyllä tajuavat, miten velliä syödään. Olen varma, että eilinen ruokakokeilu oli onnistunut, koska tänä aamuna peräti kaksi pentua herätti meidät terävällä haukulla, vaativat lihaa kehiin ja jopa murisivat, kun sitä ei heti tullut. Aikaisemmin en ole näin pienten pentujen kuullut haukkuvan, mutta nämähän oppivat keskimääräistä aikaisemmin myös kävelemään. Kyllä "kehitys kehittyy" ja nykynuoret osaavat enemmän kuin me vanhat koskaan!