Ensimmäinen työpäivä on takana kahden viikon mammaloman jälkeen. Istuin yöllä pitkän tovin laatikossa, työstressi painoi, vaikka eläkkeeseen on enää muutama viikko. Istuin laatikossa ja katselin kuutta pientä ja pyöreää "nasupossua". Että tuntui hyvältä, mieli huojentui ja työhuolet haihtuivat. Tämä pentue on varmasti hiljaisin ja tyytyväisin, vai olisiko kysymys myös siitä, että niiden äiti Bente on, kiitos Outin, niin uskomattoman "cool". Laatikossa on niin rauhallista, pennut nukkuvat, heräävät syömään ja taas nukkuvat. Koomista kyllä, minun täytyy välillä mennä katsomaan ja huolestua, josko pennuilla onkin jokin salaperäinen jähmettävä tauti tai unitauti, kun ne ovat niin tyytyväisiä ja hiljaa. Kuitenkin muutaman viikon päästä olisin valmis maksamaan, jos ne olisivat edes pienen hetken hiljaa.

Nyt ne ovat niin suloisen hellyttäviä. Ne alkavat nyt tajuta, että laatikossa on sinne säännöllisesti pysähtyvän "maitoauton" lisäksi muitakin. Ne alkavat kuulla ja tajuta ympäristöään. Tänään näin Julian ja Jörgen-Jönssin maistelevan toisiaan. Tuntui, että ne olivat tyytyväisiä "makutestiin". Julia tuntui niin tyytyväiseltä suukkoon, että siirtyi seuraavan "Romeon" suukoteltavaksi. Olisipa jännää päästä kurkistamaan tuon pienen pään sisään. Mitäköhän se ajattelee kohdatessaan laatikossa muutaman samankokoisen avuttoman. Ei varmasti tunnista siskoksi tai veljeksi. Viikon sisään ne ovat löytäneet toisensa leikkikavereiksi ja ihan varmasti meno on melkoinen. Sitä menoa muuten jatkuu pitkälle toiselle kymmenelle vuodelle. Schapendoes on sosiaalinen ja leikkisä vanhanakin koirana.

Mutta vielä laatikon seinät ovat neliön muodossa. Kokemuksesta tiedän, että pian Benten perilliset vaativat kovaäänisesti maailmankuvansa laajentamista ja uusia elämyksiä päivittäin. Vielä vallitsee idylli yksiössä. Kun Bente pistää päänsä laatikkoon ja kysyy suloisella pienellä, hiljaisella äänellä, onko nälkä, pennut alkavat ryömiä emoaan kohti. Vielä ne tekevät sen melko sivistyneesti, mutta pian alkaa meno muuttua. Yöllä kuulin ensi kerran ihan selvästi pienistä nuppineulan pään kokoisista minikuonoista selvää haistelun ääntä, ne suunnistavat nyt jo hajuaistinsa avulla. Sydän lämpimänä ja mieli ihastusta täynnä katsoin, miten uutterasti ja huolellisesti Bente pesi pikkypyllyjä. Ne olivat niin märkiä, että luulisi niiden kävelyharjoitusten epäonnistuvan jo siksikin, että pikkupylly painaa pestynä ja halajaa koko ajan maata kohti. Tällainen elämän ihme tekee hiljaiseksi. Sen koettuaan sitä on sydän lämpimänä ja valmiina rakastamaan myös sitä kurjinta työkaveriaan. Pomosta en sano mitään.