Nyt rauhallisesti siellä! Olen saanut monta huomatusta tämänpäiväisten muistiinpanojen puuttumisesta. Ollaanpa sitä nyt heti vaatimassa ja raapimassa bloginpitäjän ovella, että kirjoita, kirjoita, ikäänkuin näillä minun jorinoillani olisi minkään valtakunnan merkitystä. Kuulkaapas nyt, vaikka totaalisesti olenkin hurahtanut näihin koirajuttuihin, saattaa minulla silti vielä olla jäljellä pieni häivähdys normaalinkin ihmisen päivärutiineja ja tapoja. Saattaa siis olla teoriassa, oikeasti ei juurikaan ole. Mutta tänään oli, oli kaksi suurta järisyttävää tapahtumaa. Oli vuoden tärkein koiranäyttely Voittaja 2006 Helsingin Messukeskuksessa ja omat yksityisasiani. Mitä siis tehdä?

Tervejärkinen sisareni katseli kädet puuskassa minua, näki kahden viikon mökkihöperyyden aiheuttamat sekä sisäiset, että ulkoiset tuhot minussa ja pakotti minut "tuulettumaan" kanssaan vanhan äitimme luo. Kävimme äidille kaupassa, laitoimme ruokaa, teimme joulusiivousta ja söimme yhdessä. Äitiä ja isää saan kiittää tästä koiraharrastuksestanikin. Meillä oli aina koira kotona. Isäni oli sotainvaliidi, rauhallinen mies, joka otti koiran mukaansa mm.ongelle järvelle. Uskomatonta, miten hiljaa mäyräkoiramme Max jaksoi istua veneessä isän kanssa ja tuijottaa ongen kohoa tyynellä järvenpinnalla. Kun Max sitten kyllästyi siihen, etttei kaloja tullut, isä laski sen tyynesti järveen ja se ui rantaan ja ravisteli itsensä kuivaksi meidän päällemme. Eläimillä on luontainen rauhoittumisen taito. Ei niistä olisi tähän jouluhössötykseenkään. 

Sen harvan kerran kun isä suuttui äidille tai meille, ja se oli tosi harvoin, hän otti koiran ja lähti lenkille, ettei pikaistuksissaan sanoisi pahasti. Isäni suuttumuksen varaan ei siis missään tapauksessa olisi voinut esimerkiksi laskea koiran säännöllistä pissattamista ulkona. Mutta sen kerran kun isä suuttui, niin sitten mentiinkin mäyräkoiran kanssa niin, että isän, sen paremmin kuin mäyräkoirankaan lyhyet jalat tuskin mahan alta näkyivät. Lenkin jälkeen isä palasi rauhallisena ja koira hengästyneenä mutta tyytyväisenä narussa höyryten. Isä kuoli sotavammojensa vuoksi jo neljäkymmentä vuotta sitten. Mutta häneltä opin, ettei mikään asia maailmassa, oli se miten paha tahansa, enää sadan vuoden päästä merkitse mitään. ja sen, että viatonta eläintä katsellessa ja eläimen kanssa kommunikoidessa moni asia saa oikeat mittasuhteet.

Ai se toinen iso juttu, se Voittajanäyttely? Minulla on täällä kotona Voittaja 2004 ja Juniorivoittaja 2004 mammana tuolla pentulaatikossa. Pentujen tähden me emme tahtoneet ottaa riskiä mm kennelyskän saamiseen, pennut eivät olisi sitä kestäneet. Kennelyskää on liikkeellä paikoissa, joissa monta koiraa kokoontuu. Nämä lämpimät kelit ovat otollisia kaikenlaisille pöpöille. Karvastellen jäimme siis kotiin. Vaan kuinkas silti sittenkin kävi. Lukekaapa kennelsivujeni uutisista. Kiitos ja Onnea Piu ja Henna, Roope ja Jenna, Sara ja Hedda, Aku ja Liisa, Asta ja Jukkis ja kaikki ihanat. Kiitos teille kaikille kunnon kasvattieni omistajille. Vaikka kasvattajalla olisi miten paljon hyviä koiria, hyvää yritystä, tahtoa ja vähän taitoakin ja halu kasvattaa voittajakoiria, ei se onnistu ilman kasvattien omistajien huolenpitoa ja rakkautta.TE TEITTE SEN.