Nyt se sitten lähestyy, odotettu ja pelätty aika, kuin uusi joulu. Miten usein viidentoista minuutin unien jälkeen, olen noussut pureskeltavaksi pentulaatikkoon, korjannut kakkoja ja antanut ruokaa, pessyt kaatuneen piimäkupin sekä kuunneellut sänkyyn palattuani seuranhaluista kiljuntaa ja yrittänyt turhaan keriä kauaksi karanneen Höyhensaaren lautan naruja ehtiäkseni mukaan. Niin ja toivonut, että pennut tulisivat siihen ikään, että ne pääsisivät uusiin koteihinsa "muita rääkkäämään". <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ja nyt kun se aika on tänä viikonloppuna käsillä, yritän koko ajan keksiä syitä siirtää eron kyyneleitä. Tarkkailen niitä toivoen, että ne eivät vielä osaisi syödä kiinteää ruokaa. Vaan ovat osanneet jo pitkään. Olisin jopa valmis kokopäivätoimiseksi puruluuksi. Selittelen itselleni, että kauheita ne ovat olleet vain harvoin ja siksi, että niitä on kuusi täällä minun luonani. Uusissa kodeissa niitä on aina vain yksin kappalein, eikä niillä ole seuraa eikä tämän pentueen yllyttäjiä mukanaan (Ruotsin mamman mukaan ne porukan villitsijät olivat Bill ja Bull ja ihan joskus harvoin Jönssi eli siis pojat).

Yhdet itkut on jo itketty kun Bente lähti omaan kotiinsa jo kaksi viikkoa sitten. Miten hienon äitikoiran olenkaan onnistunut kasvattamaan. Benten mammalla Outilla toki on siihen iso osuus, niinkuin pentujen ostajilla aina. Bente on aina ottanut kaikki asiat rauhassa kuin viilipytty ja sen rauhallisen käytöksensä se on siirtänyt lapsiinsa pentulaatikossa. Miten mielettömän hieno äiti se oli. Vaikka se on ollutkin luonani aina juoksujensa aikaan, oli se silti täällä "vieraalla maalla" ja juuri silloin kun sen elämän suurin mullistus tapahtui, eli siitä tuli äiti. Benten onneksi Outi oli silloin synnytyksessä mukana ja nukkui ensimmäisen yön "pikkuvauvansa" vieresä patjalla lattialla. Olen siitä kiitollinen. Ja siitä, ettei Bente selvästikään kanna minulle kaunaa hänen "ryöstöstään" meille. Tapasin nimittäin Benten Järvenpäässä. Se tunnisti autoni ja tuli sisään, tervehti niin iloisesti ja oli valmis lähtemään mukaani uudestaan.

Kun katselen  Benten vauvoja, näen niissä Benten ominaisuuksia, ehkä eniten pikku Juliassa, se näyttää aika tarkkaan samalta kuin Bente ja sen luonnekin tuntuu samalta, se ottaa rauhallisesti, mutta osaa myös puolustaa itseään. PikkuJeanissa on myös Benten suloutta, mutta se on hieman riehakkaampi pikkumusta. Olen usein tässäkin kirjoittanut, ettei näin rauhallista ja luonteiltaan tasaista pentuetta minulla ole ollut aikaisemmin. Se on pitkälti Benten ansiota ja koko Outin perheen. Jos koirille jaettaisiin äitienpäivänä kunniamerkkejä, Bente ansaitsisi suurperheen äitinä sen ensimmäisten joukossa.

Pentujen isä Foppa kuulemma ei juuri koskaan hauku, se haukahtaa vain kun sillä on nälkä, eikä kukaan muka huomaa ruoka-ajan tulleen. Siinä Foppa on tullut äitiinsä "Milla-Magia" Ameliehin.

Amelien kaltainen on myös pikku Jinne-Amelie pentulassa. Se muuten ensimmäisenä haukkui ruoan perään kuten isänsä. Äitinsä luonteen on perinyt myös pikku kultamussukka Teddykarhu Jönssi. Se on itse rauhallisuus, eikä sen pinna mene edes ensimmäisestä ärsytyksestä, mutta sitten kun se menee, menee kuppi kerralla nurin. Että SISSO!

Tänä viikonloppuna seisoo punaisen tuvan pullea eukko monta kertaa ja pitkään portailla talossaan pellon laidalla. Itkee ja heiluttaa, itkee mutta kuitenkin iloitsee siitä, että pennuilla on kaikilla ihanat uudet omistajat ja minulle kaapissa tilkka konjakkia "sydänlääkkeeksi". Sitäpaitsi Seita-tytöllä on vauvoja masussa, eikä se suostu syömään edes hopealusikalla, kuten Bente, joten vauhtia täältä ei edelleenkään tule puuttumaan.