Pentuhuone on tyhjä. Onneksi sydämeni ei ole tyhjä, siellä ovat kaikki viisi karvaista perheenjäsentäni. Ja kuitenkin sydämeeni sattuu niin, etten pysty kirjoittamaan blogiani -en vaikka yritin. En pysty vielä kertomaan niistä pienistä kullanmuruistani. En, vaikka eilen illalla tuli monta onnellista ja kiitollista viestiä siitä, miten reippaita pennut ovat ja miten onnellisia lapset ovat pikkuystävistään. Yritän jatkaa vaikka huomenna. Kiitos kaikista niistä kannustavista pyynnöistä jatkaa blogia. Olen hämmästyksekseni saanut niitä sekä tutuilta, että tuntemattomilta. Siispä, yritän jatkaa. Ensin minun kuitenkin täytyy saada surra ja kaivata Benten perillisiä ja kuulla, miten hyvin niillä menee uusissa kodeissaan.

Sillä Seita, joka nyt on vuorossa, on ihan eri juttu SEKÄ SEITA, ETTÄ SEN VAUVAT. Ajattelin aluksi, että Seidan vauvat saavat odottaa Benten jälkeen, mutta ne olisivat siirtyneet kahdeksalla kuukaudella eteenpäin ja silloin taas on seuraava sijoituskoira vuorossa, Siksi päätin toivottaa vauvat tervetulleiksi jo nyt. Onneksi päätin, sillä niiden odotus lieventää ikävää ja tekemisen puutetta, nyt kun ikivanhana olen siirtynyt eläkeläisten "harmaaseen joukkoon". Jatkuu siiis.