Ulkona sataa, eikä lumesta tietoakaan. Kurjaa se on koko koiraporukalle ja erikoisen kurjaa noille pikkunassikoille tuolla pentuhuoneessa. Miten kiva olisi päästää ne joka päivä hetkeksi karaistumaan kuulaaseen talvipäivään ja tutustumaan lumen koostumukseen. Mutta kun ei. Nykyinen ulkoilu on ollut koko ajan sitä, että kun saan koko porukan rahdattua ulos pikkuaitaukseen, ovat ensimmäisenä sinne viedyt kaksi jo likomärkiä ja tärisevät.

Sääli myös tätä aikuista nelijalkaista ystäväjoukkoa. Minulla on tapana joka päivä ajaa metsään juoksuttamaan koiriani, Kyllähän sinne nytkin voi ajaa, mutta uusi kokemus on auton käyttäytyminen likomärällä kuraisella metsätiellä. Tienpohja antaa niin paljon periksi, että välillä on vaarana jäädä kiinni sinne. Toistaiseksi olemme selvinneet vaihtelemalla paikkaa, mihin pysähtyä, jottei tie kokonaan pettäisi. Olisi se sitten kiva yrittää selittää pelastuspartiolle, miksi ja missä oikein olen. Arvaatte varmaan myös sen, minkä näköinen autoni on ulkopuolelta. Auton sisäpuolesta sensijaan ei voi puhuakaan samana päivänä. On kuin "komppania" savikylvyssä navetan takana kylpeneitä pikkupossuja olisivat käyneet kierimässä autossani kirjaimellisesti lattiasta kattoon saakka.Tänään kuitenkin saan apua tähän pentujen kanssa "sisään ulos"-leikkiin kun pentujen isän omistaja Ruotsista tulee muutamaksi päiväksi apuun. Ylikoulutettu koirahoitajasisareni on taas kotonaan Tampereella, joten apu on kyllä tarpeenkin.

Olen tässä blogissakin ylistänyt koiraa ihmisen parhaana ystävänä ja uskollisimpana sellaisena. Mutta on tässä harrastuksessa muitakin loistavia puolia. Tämän rodun myöstä näyttelyissä juostessa ulkomaita myöten olen saanut valtavasti hyviä ystäviä Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Hollannista, Belgiasta ja Ranskasta. Meitä kaikkia yhdistää tämä hullun hauska rotumme Schapendoes. "Schapen" on hollantia ja tarkoittaa lammasta, "does"  hauva, haukku, rakki tai jopa piski, siis kylärakki ja työkoira. Ihan oma historiansa on sitten yrittää lausua oikein ja hollantilaisittain tuo schapen, onneksi se ei näin kirjoitettuna ole olenkaan vaikeaa.

Mutta totta on, että tämän harrastuksen kautta olen saanut maailmalta uusia ystäviä, kyläpaikkoja ja apua tämän hollantilaisen rodun kasvatuksen salaisuuksiin. Myös kielitaito siinä karttuu. Kyllä kääntyisi niinsanotusti entinen ruotsinmaikkani, tai kuka tahansa kielten opettajistani, haudassaan kun näkisi minut istumassa hollantilaisessa olohuoneessa sujuvasti simultaanitulkkaamassa riikinruotsalaiselle ystävälleni, mitä hollantilainen kasvattajani sanoo hänelle englanniksi ja kun englannin sanat loppuvat saksaksi tai ranskaksi. Siinä on ihmettelemistä myös itselleni, minulla sentään oli joka kesä ehdot ainakin ruotsissa, mutta myös saksassa, eikä englanti ja ranskakaan kovin hyvin sujunut. Mutta se oli silloin, nyt on motivaatio tosi kova ja kielitaito karttuu myös koskemaan koirankasvatuksen ammattisanastoa ja lääketieteellisiä termejä. Oppimista on, mutta se kannattaa.