Eilen on jo itketty Ransu-Jungmannin ja Jinne-Amelien perään. Tätä kirjoittaessa pentuhuoneessa on vielä neljä riiviötä ja  uudelleenmöbleeraus käynnissä. Sanomalehdet siirtyvät pikkuhampaissa sujuvasti paikasta toiseen ja silppua syntyy. Nyt vaan ajattelen, että antakaa pennut palaa, pankaa huone uuteen uskoon, huomenna se on tyhjä ja hiljainen. Tänään lähtevät loput "villikoirat" kohti uusia elämyksiä ja kokemuksia ja kasvatusta. Ymmärrän ihmisiä, jotka tahtovat ostaa aikuisen koiran, enkä siltikään oikein ymmärrä. Aikuinen koira on kyllä oppinut aikuisen koiran tavat, se ei enää lirauttele pikkupisuja vahingossa kiireisen leikin keskellä mamman parhaimmalle matolle. Sen alta ei tarvitse piilottaa sähköjohtoja ja nostaa tavaroita ja kukkapurkkeja kohti "taivaita" sen ulottumattomiin. Eikä se enää tee ristipistotöitä kasivarteesi pureskelemalla pikkunaskaleillaan. 

Enkä siltikään ymmärrä. Pentukoirasta saa aina mieleisensä "meidän koiran" kasvattamalla sitä alusta alkaen eli silloin kun sen "sosiaalinen luukku" on vielä auki (asiantuntijan mukaan noin 16 viikkoiseen asti). Pennun kanssa yhdessä oppiminen ja sen kiintyminen perheeseen on ihan eri luokkaa kuin aikuisena "adoptoidun" kaverin. Jokainen onnistuminen ja epäonnistuminenkin lähentää ja kerää muistoja yhteiseen albumiin.  Ihan eri asia on tietysti silloin kun antaa kodin kodittomalle aikuiselle, sen elämänkohtalo saattaa koskettaa ja sen kiitollisuus uudesta kodista on liikuttavaa ja lähentää. Minun kasvatteilleni on muutaman kerran käynyt niin, että ovat joutuneet vaihtamaan kotia. Pahinta on kasvattajalle silloin kun selvästi huomaa, että koira olikin hankittu oman egon jatkeeksi ja kun se ei esimerkiksi heti loista näyttelyissä, siitä ollaan valmiit luopumaan. Näinkin minulle on käynyt. Onneksi sillekin koiralle löytyi lämmin ja rakastava uusi koti ja se sai vielä sukulaiskoiran veljekseen.

Myös toisen kasvattini kohtalo on ollut minua itkettävä. Tämän mustavalkoisen pojan osti mukava vanhempi, yksinäinen naisihminen, joka oli juuri menettänyt vanhan koiraystävänsä ja jolla oli aiemminkin ollut koiria. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta sitten tämä nainen ryhtyi sairastamaan, vietti pitkiä aikoja sairaalassa, eikä kukiaan oikein tiennyt, miten hänen koiransa laita silloin oli. Eikä hänkään "uskaltanut" ottaa minuun yhteyttä, koska pelkäsi joutuvansa luopumaan koirasta, ainoasta ystävästään. Naapuri kävi sitä viemässä, mutta päivät ja yöt se oli yksin emännän ollessa sairaalassa pitkiäkin aikoja. Onneksi tämä ihminen ymmärsi, että schapendoes kärsii yksinäisyydessä ja koira oli vielä nuori. Se pantiin itkun ja hammasten kiristyksen jälkeen myyntiin. Ja sen osti ihana perhe Pohjois-Suomesta. Kun perheen tytär kävi sitä naapurin avustuksella ensin katsomassa, se tarttui häneen kaikin tassuin ja pyysi, "älä jätä"! Niin se sai kodin Kajaanista. Sen turkki oli takkuinen ja iho rikki stressistä ja yksinolosta ja huonosta ruoastakin, mutta nyt se voi hyvin, on käynyt näytelyssäkin, saanut jopa sertin ja oppinut leikkimään. Enää se ei ole edes mustasukkainen muista koirista: Se on oppinut luottamaan taas ihmiseen, se tietää,ettei sitä jätetä yksin. Mutta vuoden se kesti!

Toivottavasti tämänkertaisten pentujen tarinat ovat kaikki onnellisia. Nyt ainakin luotan siihen ja täksi päiväksi olen hamstrannut itselleni hommia, olen keittänyt ison sopan ja laittanut kahvia ja kakkua ja kerännyt tekemistä enemmänkin, jotta en ehtisi itkeä. Ja miksi itkeä kun niin monta ihmistä lähtee täältä onnellisena uudesta pikkukullasta.