Voi kiitos teille ihan kaikki tutut ja tuntemattomat. Olen saanut uskomattoman määrän huolestuneita ja ihania toivotuksia kirjoitettuani pentujen ripuliaallosta ja omista painajaisistani. Kyllä on ihana huomata, miten huomaavaisia ihmiset ovat. Silti olen <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

edelleen "kauhiast hämmästyny" tosi suuresta lukijoiden määrästä, enkä edelleenkään tajua, mistä se johtuu. Onhan noita palstoja luettavaksi, oikeiden kirjoittajamestareiden tekeminä tarjolla yllin kyllin.

 No nyt alkaa kaikki olla hyvin pentulaatikossa. Kaksi päivää siihen meni. Aikaisemmin joka ikisen pentueen kohdalla minulla on ollut ihan mielettömän hyvä onni, ei mitään. Olin ihan oikeasti toissayönä kauhuissani yksin valvoessani. Pentu oli kuin puolikuollut, ei syönyt, ei liikkunut. Mielessä kävivät kaikki kauhujutut emon nisätulehduksesta parvoripuliin ja koko pentueen menettämisestä.,

Yöllä en väsyneenä ja kauhuissani edes huomannut kiinnittää huomiota äitikoiran reaktioihin. Seita hoiti pentuaan, eikä hyljännyt, niin kuin luontokappaleet tekevät kun tietävät, ettei toivoa enää ole. Seita hoiti, putsasi ja "buunasi" sillä seurauksella, että sitten sekin oksensi ympäri huushollia ja monta kertaa. Nyt jo osaan nauraa sille hulinalle, mutta silloin yöllä en. Oli oksennusta siellä ja oksennusta täällä ja koko ajan kilpajuoksua siitä, kuka ennättää ensin korjata pentujen ripulit; Seita vai minä ja kuka ennättää korjata Seidan jätökset, muut koirani vai minä, vai Seita itse. Tuollaisina hetkinä sitä ajattelee, ettei tämä ole normaalia, niin kuin ei kyllä olekaan..

Seuraavana aamuna tauti oli seuraavassa pennussa, ja niin mentiin läpi kaikki seitsemän, eli kuusi sisarusta ja viimeisenä niiden veli. Ironista kyllä, vanha sanonta naiset ensin päti tässäkin. Kaikki kuusi pikkuakkaa vuorollaan oksensivat ja kakkasivat kuin paloruiskut ja osuivat usein kiitettävästi napakymppiin pentulaatikon seinään. Ja kilpajuoksu äiti-Seidan kanssa jatkui koko ajan yönpäivän kanssa.

Viimeisenä sairastui Kuuraparta, ainoa uros. Se tapahtui eilen aamulla ja Kuuraparran kohdalla taudin voittaminen kesti kauimmin. Se oli tosi kipeä. Ylikoulutetun koiranhoitajasisareni kanssa muuten katsoimme toisiamme ja yritimme välttää päästämästä ajatusta vallóilleen, siis sitä, että kun mies sairastaa, niiiiiiiiiiiiiiiiiiiin

Joka tapauksessa Kuuraparta ei syönyt mitään, ei koko eilisen päivän aikana, ei yöllä, eikä päivälläkään.  Onneksi hedelmäsokerivettä saimme annetuksi pipetillä suupielestä ylikoulutetun sisareni ja hänen miehensä kanssa, jotka tulivat eilen hätiin auttamaan.

Onneksi koko pentusakki on Seita-äidin hemmottelemaa ja hyvin syöttämää ja sen verran tuhtia porukkaa, että varsinaista laihtumista ei tapahtunut ja nyt on kaikki läpikäyty, tänään iltapäivällä viimeinenkin eli tämä poikaparka jo leikki ja söi. Ja nyt sitten palataan normaaliin päiväjärjestykseen iloisina ja kiitollisina. Ollaan taas kokemuksen rikkaampia ja niin iloisia siitä, että kaikki sittenkin kääntyi parhain päin. Ollaan muuten kiitollisia terveisistäkin ja ihmisten tuesta.