Olen taas tänään kiittänyt tätä ihanaa harrastustani siitä, miten paljon iloa se antaa. Voisin ihan väittää, että nämä koirat ovat ”hengenpelastajiani”, muutama muukin ystäväni on sanonut niin. Kun maailma murjoo ja ihmiset pettävät, ei koira tee sitä koskaan, Se vaistoaa mielentilasi, osaa lohduttaa, ei petä, eikä puhu selän takana p…kaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

No asiaan, siis aamulla kukonlaulun aikaan, neljän jälkeen istuin pentulaatikossa puolikuoliaana väsymyksestä ja valmiina säälittelemään itseäni. Ja silloin se tapahtui, elämä alkoi taas hymyillä. Näin se kävi tällä kertaa; Kuuraparta, laatikon ainoa uros, katseli ympärilleen ja taisi havaita olevansa ainoa sukupuolensa edustaja siellä. Ja mitä se teki? Jyräytti ilmoille sellaisen murinan, että pois alta. Hyvä ettei paukutellut rintaansa ja päästänyt Tarzanin huutoa. Olin juuri kysymäisilläni siltä, että mitä asiaa, kun se selvästi sanoi uudella murinalla, että ” en suinkaan minä ole tässä seurakunnassa ainoa mies?” Piti pienen tauon ja sanoi, sitten, ”että eipä haittaa, akat pannaan kuitenkin kuriin ja sillä selvä”.

Nämä ”kottaraiset”, niin kuin ex-miesvainajani tyttöjä kutsui riippumatta siitä, olivatko ne eläin- lintu- vai ihmiskunnan edustajia, niin siis kottaraiset vain katsahtivat urokseen päin ja näyttivät ihan siltä, että purskauttavat ilmoille nykyajan muotihuudahdukset, jotta ”huhhuh!” tai että siinäpä uhoat poju!

Onneksi Kuuraparta-parka ei vielä osaa laskea, joten se ei vielä tajua olevansa lajissaan ainoa. Jos se osaisi, saattaisi murinoiden desibeli hieman alentua, tai sitten ei!  Nuorten urosten uhohan tiedetään myös meidän ihmisten maailmassa. Joka tapauksessa nyt eletään sitä liikuttavinta vaihetta, jolloin pentujen silmät ovat auenneet ja ne selvästi tajuavat, etteivät ole laatikossa yksin. Samalla ne näyttävät nauttivan siitä, että osaavat tuottaa erilaisia äännähdyksiä, joita eivät itsekään hallitse. Liikuttavin noista äänistä on minusta ehdottomasti pieni ja matala hrrrrrrrrrrrr-rrrrr,  joka pääsee kurkusta ikään kuin vahingossa ja saa pienen äänen omistajankin melkein pelästymään, että mitäs se oli tai kuka äänteli, ennen kuin ne itsekin tottuvat noihin erilaisiin kurkusta tuleviin meteleihin.

Miten etuoikeutettu eläkeläinen olenkaan. Minulla on monta ihmisen parasta ystävää ja saan koko ajan ihania, iloisia viestejä pentujen ostajilta. Minulla on tekemistä, minua

tarvitaan ja joskus tuntuu, että koirani melkein jumaloivat minua, niin ihailevasti ne minuun katsovat. Mistä luinkaan eron kissan ja koiran välillä. Kissa ajattelee, että ihminen hoitaa häntä ja ruokkii ja palvoo, hän, kissa siis on jumala. Koira taas ajattelee, että ihminen hoitaa häntä ja antaa ruokaa, siis ihminen on se jumala. NO eipä nyt niinkään, mutta kieltämättä se hivelee itsetuntoa, kun näkee koiransa palvovan ilmeen, kukaan ihminenhän ei minua niin katsokaan, vaan hällä väliä !!!!!!!!!!!!!!!!!!!