Taas on takana ”hyppytunteja” sisältävä yö. Kyllä kasvattajaparkaa hyppyytetään sänkyyn<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 ylös periaatteella. Itsepä olen siihen syypää, Taidan aina yön tunteina olla pelokkaampi kuin päivisin. Hyppään pystyyn ja seison tukka pystyssä pentuhuoneen ovella pienimmästäkin kirahduksesta. Usein ne ovat unikitinöitä, mutta ollaan siellä välillä eksyksissä maitoautostakin ja silloin huuto on suorastaan sydäntä särkevää ja jollei tietäisi, miten tärkeää maito ja emon lämpö on pennuille, ihmettelisi huudon voimakkuutta.

Minua jo vähän hirvittää katsella pentujen taistelua nisistä. Pennut kasvavat koko ajan ja nyt kaksiviikkoisina ne ovat sellaisia ”kilon jauhelihapaketin” kokoisia. Anteeksi vertaus, mutta siitä saa käsityksen niiden koosta. Ne ovat moninkertaistaneet syntymäpainonsa ja kokoakin on tullut lisää.

Selvähän siis on, että Seita-paran jalkovälissä vallitsee valtava tungos. Parinsadan gramman kokoiset vastasyntyneet imevät emoaan väljissä tiloissa, mutta nyt on ahdasta kuin Japanilaisessa junassa. Siellä kuulemma työskentelee ahtaajia. Eivät ihan satamassa työskentelevien ahtaajien virkaveljiä, mutta tehtävänä kuitenkin ahtaa ihmisiä junaan maksimimäärä. Sellaisen ahtaajan tarvitsisi Seitaparkakin, sillä vielä menee aikaa, ennen kuin pentuja voi imettää istualtaan. Muutama jo ylettyisi imemään istuvaa äitiä, mutta suuri osa on niin pieniä, etteivät ylettyisi nisälle. Enkä usko, että niistä kukaan kääntäisi selkäänsä ja ajattelisi, kuten kettu pihlajanmarjoista, joihin ei ylettynyt. Siis että happamia! Ei, ne tarvitsevat kipeästi emon maitoa ja vielä sitä tarvitaan parin tunnin välein..

Nyt alkaa lisäruoan syömisen opettelu ja sen jälkeen Seitakin pääsee vähän helpommalla, mutta vielä ainakin viikon verran sen maito on arvokasta vauvoille ja ainut ravinto.

Sijoitin Benten pentueesta kaksi narttua. Toista niistä; pikkumustaa Jean Harlow`ta onnisti. Se pääsi kotiin, jossa sheltie-nartulla oli pennut. Tosi hyvän ja rakkaan ystäväni Thean kertoman mukaan Tzini, kuten sen nimi nyt kuuluu, pääsi osakkaaksi sheltiemamman  maitobaarista. Tzinillä on varamamman lisäksi muutenkin ihanat oltavat. Thean mukaan heillä on lihapullataivas ja minun mukaani siinä perheessä vallitsee uskomaton tasapaino. Perheen isä ja äiti kantavat vastuuta lastensa ja eläinten lisäksi myös toisistaan. Siellä saa riidellä, itkeä, mutta ennen kaikkea vain olla ihminen. He asuvat keskellä ei mitään ja silti siellä on kaikki. Yhtenäinen perhe, koiria, kissoja, kaneja, kanoja ja hevosia ja kesäisin uskomaton puutarha, joka salpasi hengen jopa hollantilaiselta puutarhaexpertiltä. Lapset saavat siinä perheessä kokoajan kosketuksen muunkinlaiseen elämään kuin meidän kaksijalkaisten. Ja mikä parasta, heille on annettu myös vastuuta eläinten ja kodin hoidosta. Sellaista perhe-elämää ei enää kovin usein tapaa. Ja tämä ystäväkin aina vähättelee olojaan. Mutta niinhän se on, että suomalaisen on vaikea ottaa kehuja, ei varsinkaan meidän naisten.

Viestit muistakin Benten pentujen kodeista ovat ihania ja innostuneita. Saan uskomattoman suloisia kuvia, joita Ruotsin täti, Foppan mamma innokkaana ja ylpeänä  laittaa sivuilleen. Voi kunpa nämäkin pennut saisivat rakastavat kodit. Hyvältähän nyt näyttää, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, mutta vielä on aikaa nauttia näistä vauvoista  ja aina välillä ”esittää marttyyriä” kun joutuu valvomaan. Loistava tekosyy! Mitä enemmän vanhetessani rupsahdan, sitä useammin voin syyttää siitä pentujani.