Kuurankukan ostaja lähetti ihanan sähköpostin. Istun tässä ja parun ihan silkasta mielihyvästä. Kiittävät minua kasvattajana, että olen jaksanut olla kiinnostunut heidän kohta kaksi vuotiaasta koirastaan, kasvatistani. Minä taas kasvattajana kiitän näitä nuoria siitä, että vaikka asuvat ylhäällä pohjoisessa, ovat aina päästäneet minut mukaan kasvattini elämään. Olen heiltä ja heidän ystävältään, jolla myös on kasvattini, saanut "suoran selostuksen" kasvattieni näyttelymenestyksestä. Pentusisarusteni omistajat soittivat ja selostivat hihkuen paras narttu kehän ja Rodun Paras-kehän tapahtumat minulle puhelimessa.Vaatimattomuuteni estää minua kehumasta, mutta voittivat molemmat sukupuolet!

Muistan erään kasvattajan, joka aina sanoi, ettei myy nuorille pentujaan.  Nuoret kun ovat niin "tyhmiä", juoksevat vain ympäriinsä kylillä, antavat huonoa ja halpaa ruokaa pennulle kun muistavat ja ovat muutenkin mahdottomia, eivät osaa käyttäytyä. Pahimmassa tapauksessa päästävät pennun karkuun, eivätkä edes ilmoita hänelle ensin vaan lähtevät etsimään pentuaan. Samainen kasvattaja ei myöskään myynyt mielellään pentujaan kauas pohjoiseen, siellä kun on niin alkeellista ja siellä asui vain maalaisia.

Kuurankukan ostaja kiitti minua myös siitä, että olen jaksanut hoitaa penturipulin niin, että kaikki selvisivät. Minä kiitän siitä eläinlääkäriäni Mannisen Pekkaa; uskomaton ukko, joka auliisti jakaa tietoaan ja jaksaa suhtautua vakavasti omaan ammattiinsa. Pekka kestää jopa hysteerisen kasvattajan parkumiset. arvatkaa kuinka monta kertaa olen näiden ruikkupeppujeni kanssa jo ollut Pekan vastaanotolla parkumassa, naama raidallisena ja edellispäiväiset ripsivärit poskilla. "No etköhän sä nyt vaadi itseltäs jo liikaa", sanoi Pekka ja jaksoi taas antaa uudet ohjeet. Helpotti myös se, että Pekan mukaan pentujen peputkaan eivät olleet tulehtuneita ja aristavia, niinkuin tosi pahassa ripulissa yleensä on. Olin siis ajoissa, kannattaa aina kiirehtiä tohtorisedän luo, vaikka kuinka kalliiksi tulisi. Pentujen sairastaessa ei odotteleminen kannata.

Todensanoakseni, oli se ripuli kasvattajan painajainen, enkä sitä tahtoisi pahimmalle vihamiehellenikään, yökaudet nesteyttämistä, pakkosyötttöä ja valvomista surusta ja huolesta puolihulluna! Toinen puoli siitä hulluudestahan on minussa pysyvästi jo synnyinlahjana. Mutta kaikki vauvat selvisivät, vain yksi on enää toipilas ja senkin paino nousee päivittäin. Sepä tietenkin sattuu olemaan se Hollantiin lähtijä, mutta reipas sekin on. Puolentoista viikon päästä ne kaikki lähtevät koteihinsa. Minulla helpottaa, saan jopa nukkua yöllä. Silti surettaa, että mitäs minä sitten teen, kun ei ole enää pentuja katseltavana, enkä voi syyttää kammottavan ulkonäköni johtuvan pentujen kanssa valvomisesta.

Ne vähiten sairastaneet ihmekaksoset; Kuuraparta ja sen siskolikka Kuurankukka, josta tulee Sofie, ovat tarjonneet monta ihanaa ja vapauttavaa naurua väsymyksen lievennykseksi. Ne painavat reippaana norsulauman tavoin kolmen kilon (lue tonnin) voimalla pentuhuoneen päästä päähän. Ei haittaa, vaikka vauhti on Häkkisen luokkaa, ne ottavat kurvatkin jo aika taitavasti. Siinä saavat kyytiä niin "risut ja männynkävyt" kuin pienemmät vasta parikiloiset toipilaatkin. Pentulaatikossahan on nyt kahdenlaista porukkaa; on ohukaisia ja paksukaisia. Ruokakupillakin nämä kaksi paksukaista; pikkupossua ehtivät kyllä pitää puolensa, isompi suu vetää toki enemmän, ne kun eivät sairaita olleetkaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Totuuden nimessä, eivät ne ole suuria, ne painavat juuri sen, minkä tuon ikäinen pentu aina painaa, nämä toipilaat vain ovat hidastaneet painonnousuaan ja laahaavat jäljessä. 

Tämä Sofie ja yksi pikkutoipilaista ovat myös keksineet varsinaisen herkkuapajan. Ensin sen keksi porukan ehkä kipein pentu, sen vatsa oli ripulista niin puhalluksissa ja pyöreänä, että kutsuin sitä silloin päärynäksi. Tämä "päärynä" sen aloitti ja Sofie hoksasi sen salamana ja tuli porukkaan edes kysymättä lupaa, isomman oikeudella. Joudun "pakkosyöttämään" ruiskulla vielä viimeistä toipilasta. Se usein sylkee maksamakkaraherkun ulos suupielestään. Nykyisin pirteä ja reipas päärynähän tiesi pakkosyötön, kun oli sen itse kokenut, vaikkei silloin varmaan siitä nauttinutkaan. Se sen aloitti, seisoi vieressä ja odotti "herrojen herkkujen tippumista" toipilaan suupielestä. Nyt se ja Sofie huolehtivat siitä, että potilaan suupielet ovat todella puhtaaksi nuollut, ja tosi nopeasti. Fiksua porukkaa, odottakaapa vain uudet pennunostajat.