Lumi sulaa kohisten, pennut kasvavat ja ripulipainajainen alkaa olla taaksejäänyttä kauhua ja pelkoa. Enää pari viimeistä pentua ovat vielä toipilaita, mutta kaikilla paino nousee ja ne leikkivät hereillä olllessaan. Vaikeimpina aikoina kun pennut vain nukkuivat, kaipasin normaalia pentumeteliä, nyt kun sitä taas on, voisi vähempikin kelvata. Mutta sellainenhan ihminen on.

Pentulaatikko on laajentunut huoneen suuruiseksi ja meno ja meteli on sen mukaista, niinkuin edellistenkin pentujen aikaan. Olen nostanut korkealaitaisen petin pentuhuoneeseen, eikä kauaa kestänyt, kun ensimmäiset pääsivät laidan yli lämpimään pesään. Pahvilaatikon päällekin kiivetään ja sekin, miten sieltä pääsee pois, on ratkennut. Sieltä hypätään mäenlaskijan rohkeudella ja vauhdilla. Pysähtyminen tapahtuu kirjaimellisesti kuin seinään.Näinköhän niitä lyttynokkaisia pentuja tehdäänkin? Ehkä niinkin, mutta näin tehdään myös hoksaavaisia pentuja rasittamalla niiden hoksottimia ja antamalla aivoille työtä.

Myös luonteet ovat jo selvästi nähtävissä. Porukan ainoa uros, Kuuraparta on aina iloinen, se heiluttaa kontaktia ottaen häntäänsä koko ajan. Kuuraparran häntä heiluu niin tarmokkasti, että sen energialla voisi varustaa pienen tuulivoimalan.  Näinä energiakeskustelun aikoina siis plussaa pojalle. Positiivista energiaa löytyy myös siskolikasta Kuurankukasta. Koska nämä ihmekaksoset ovat säästyneet lähes kokonaan Korona-virukselta, ne myös painavat kilon verran enemmän kuin toipilaat. Ja se näkyy, ne mennä mörssäävät huoneen päästä päähän norsulauman tavoin. Porukan pienimpänä syntynyt suloinen "Ansa", jonka kuva juuri nyt komeilee etusivullani, on varsinainen ilopilleri ja energiaa siitäkin löytyy. Kaikki nämä pienet sulottaret ovat myös sairastaessaan olleet iloisia, ovat ottaneet lääkkeet ja pakkosyötön lähes nurisematta. Vain niiden kaunis ulkonäkö on hieman kärsinyt siitä, että pahaa ruokaa ja ravintoliuosta on ruiskutettu kaikkialle muualle paitsi suuhun. Katsokaapa vaikka tämän hetken pentukuvia. Yks jos toinenkin näyttää paremminkin ravintoliuoksessa uineelta kuin sillä syötetyltä.

Yleensä pennut on jo näin kuusiviikkoisena tarkastettu eläinlääkärissä ja niille on pantu mikrosiru korvan taakse tunnistusta varten. Tämä porukka laahaa aikataulusta jäljessä, koska osa niistä on vielä toipilaita, mutta ensi viikonloppuna sekin on edessä. Eikä aikataulun muutos tätä toipilasporukkaa huononna. Niillä on vielä parisen viikkoa aikaa toipua ennen lähtöään valloittamaan uusia sydämiä uusissa kodeissaan. Minun sydämeni menee tämän pentueen mukana ehkä vielä kipeämmin kuin edellisten, niin paljon olen niiden sairastumista itkenyt ja pelännyt. Vaan nythän on kaikki hyvin. Tänä aamuna kuulin, ikäänkuin kiitoksena, ensimmäisen muuttolinnun laulavan. Laulurastas on tullut! Se tervehti minua kertosäkeelläään "laiska mies, laiska mies", siitä sen erottaa mustarastaasta. Senkään ensitervehdystä en olisi kuullut, ellei olisi tätä pentuetta. Olin nimittäin viemässä pisupapereita roskiin. Niin arkista ja suttuista puuhaa, jonka kultasi auringon nousu ja laulurastaan kornsertti.