Taidanpa uudelleen esitellä itseni, niin pitkä aika edellisestä kirjoittamisestani on. Olen ainakin olevinani jonkin sortin kasvattaja. Tämä on yhdeksäs pentueeni ja tämä myös romutti ajatukseni siitä, että olen, tai ainakin yritän olla hyvä kasvattaja. Maailmani oli tosi musta pitkään.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Nyt olen läpikäynyt kaksi viikkoa todellista kasvattajan painajaista. Kävin nuorimmaisen pikkulikkani kanssa lonkkakuvissa ja sieltä se painajainen tuli. Täällä pääkaupunki- seudulla riehuu tällä hetkellä varsin herkästi tarttuva pentuvirusripuli, nimeltään Korona. Sen me toimme tuliaisina eläinlääkäriasemalta Helsingistä.  Vaikka vaihdoin vaatteet, pesin itseni kaikista mahdollisista ja mahdottomistakin paikoista, se virus hiipi tietämättäni nuorimman pikkulikan tassuista äitikoiran kautta pentulaatikkoon. Siellä se vaelsi kaksi viikkoa pennusta toiseen.

Olen ajanut ravintoliuosta, pakkosyöttänyt kermaviiliä, hedelmäsokeria ja maksamakkaraa, Olen itkenyt itseni surusta ja hädästä raidalliseksi. Olen kilpaillut Seidan kanssa siitä, kumpi ehtii ensiksi korjata ripulikakat. Siinä taidan olla ”voiton puolella”. Tällä hetkellä näyttää, että tämän viruksenkin kanssa ollaan jo voiton puolella, pakkosyötettäviä on enää yksi kokonainen ja kaksi puolikasta ja niidenkin paino on alkanut nousta, pysyteltyään viikon samana.

Jako seitsemään on nyt laatikossa kahden suhde viiteen. Kaksi tosi taistelijaa, jotka ohittivat ripulin vain niin sanotusti kerralla prykäisemällä haisevaa laatikon seinään ja siinä se oli. Kuurankukka ja Kuuraparta selvisivät leikiten ja niiden paino on nyt kolmessa kilossa, kun muut nostavat lukemat alle kahteen kiloon ja vähän yli. Mutta perässä nekin tulevat ja ovat hämmästyttävän pirteitä ja reippaita jokainen. En siis menettänyt ainuttakaan, ainoastaan itsetuntoni kasvattajana.

Ai että mitenkä sen sinisen unelman kanssa? Se toteutuu, JIPPII. Ylikoulutettu koirahoitajani osti eilen miehineen uskomattoman ihanan puuhellan, takan ja leivinuunin, jota ympäröi sininen iso hirsitalo sekä mielettömän suuri tontti, jonka laidalla on puilla lämmitettävä pihasauna ja lauantain ehtookellot kuuluvat sisälle asti. Saunan kulmalta näkee joelle. Se sininen unelma on Pirkanmaalla. Siellä lähellä synnyinseutujani on tilaa minullekin ja koirilleni, ja niitä mahtuu lisääkin ! Ei siis vain mustaa, vaan myös sinistä!