Minulla on ihan nuoresta tytöstä asti ollut unelma. Meitä oli kolme sisarta.  Keskimmäinen meistä, tämä nykyinen ylikoulutettu koirahoitajani, halusi aina lastenhoitajaksi. Se hänestä tulikin. Hän kiersi jo ihan kakarana naapureissa ja haki ulos perheen pienimpiä, minä niitä nelijalkaisia. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Sisar Riitta työnsi vauvanvaunuja edellään, veti lastenrattaita perässään ja talutti vielä molemmissa käsissään pieniä lapsia hiekkalaatikolle leikkimään. Kaikki naapurin tädit luottivat häneen. Minä taas hain kaikki saatavissa olevat mahdolliset ja mahdottomat naapureiden koirat ulkoilutettavaksi meidän oman mäyräkoiramme Maxin lisäksi. Max tosin ei sallinut muiden tulla "hänen korkeutensa" kanssa samalle lenkille. Ei silloin viisikymmentäluvulla monilla perheillä koiria ollut samassa määrin kuin nyt, ja jos oli, ne olivat "mettäkoiria" useimmat. Eikä niitä niin helposti uskallettu nuorelle tytölle kaupungissa ulkoilutettavaksi antaakaan.

50-luvun lopulla tuli kauppoihin koirien pienoismalleja, elävän näköisiä ja karvaisia noin kymmenen sentin korkuisia rotukoiria. Elävien koirien puutteessa minä keräsin niitä, en halunnut syntymäpäivä- ja joululahjaksikaan muita kuin niitä.

Minun huoneessani oli leveä kivinen ikkunalauta ja siinä oli parhaimmillaan yli 60, tarkalleen ottaen 68 eri rodun pienoisedustajaa, niitä tavallisimpia sen aikaisia rotuja. Oli Lassie, muutamia terrierirotuja, susikoira, kuten niitä silloin kutsuttiin ja suomalaisia rotuja, ajokoira, pystykorva, karhukoira ym. Suosikkejani olivat bokseri, airedalen terrieri, samojedi ja bernhardilainen konjakkileileineen. Tyhmyykksissäni hävitin ne aikanaan lapsellisina leluina, ja nyt kaduttaa.

Olin jo silloin lapsena sanonut ja päättänyt, että isona kasvatan koiria ja asun maalla. Me asuimme silloin Tampereella, joka kilpaili vuosittain Turun kanssa Suomen toiseksi suurimman kaupungin arvosta.

Ainahan minulla on ollut koiria. Mutta työn takia, olen asunut Helsingissä, missä ei ihan kovin suurta kenneliä voi perustaa. Aina löytyy narinaa naapurista. Viimeisinä vuosina olen loitonnut pääkaupungista, ensin Tuusulaan, sitten Vihtiin maalle ja nyt tänne Pornaisten Halkiaan. Koiria täällä kotona minulla on nyt viisi, mutta lisääkin voisi olla.

Hoitajasisareni on onnekseni viime aikoina myös höynähtänyt näiden minun koiravauvojeni hoitoon, hänkin kun on eläkkeellä ja lastenlapsetkin jo isoja. Siskon mies, Jussi taas on jo muutaman vuoden ajan kiertänyt kanssani näyttelyitä oman narttunsa kanssa. Aikanaan ei Jussia olisi saanut näyttelyyn kuin korkeintaan uhkaamalla hengen lähdöllä. Mutta kun "papan lellivauva" Miina, eli Melusiina sai ensimmäisen sertinsä, näin Jussin kyynelehtivän. Nyt kun Miina on jo valio, tuntuu, että Jussi tahtoisi uusia haasteita, lue; uusia valioksi esitettäviä. Kaikki tämä vaatii tilaa.

Mutta voisihan joskus olla niin, että lyömällä hynttyyt yhteen ja etsimällä maalta ystävällinen sininen haave leivinuuneineen, tulisi meidän kaikkien kolmen eläkeläisen unelmasta vihdoin totta. Ja jos tulisi, olisi pullantuoksua ja pihasaunan löylyt, eläkeläisillä turvaa ja seuraa toisistaan ja koirilla paratiisi. Toivotaan siis!!!!