Blogi on jäänyt kirjoittamatta, koska olen ollut Helsingissä jättämässä jäähyväisiä äidilleni. Äiti on ollut sairaalassa jo jonkin aikaa ja me olimme sisareni kanssa siellä viikonloppuna, istuimme äidin luona ja puhuimme elämästämme. Kaikki on selvää äidin lähteä. Hän on ollut varsin terävä-älyisenä ihan loppuun saakka, muistaa kysyä kaikkien koirien voinnit nimeltä ja huolehtia pikkupennuistani, että onko niillä hoitajaa. Tämän yhteisasumisen, sisareni ja hänen miehensä kanssa, etuja on se, että kun kaksi lähtee Helsinkiin, kolmas jää aikuisten koirien ja pentujen kanssa.
Toissapäivänä äidin vointi huononi ratkaisevasti. Lähdin siis jättämään jäähyväisiä. Vielä tiistaina äiti tunnisti minut ja tyttäreni Lauran ja sisarenpojan Jonnen ja unensa keskeltä silloin tällöin kysyi, vieläkö olemme siinä. Laura oli tuonut mummille Marjatta Kureniemen kirjan "Kuinka kummaa on kaikkialla", jota mummi iltaisin luki hänelle. Sisarenpoika Jonne oli kaivanut aarrekätköistään mummin antaman Tove Janssonin "Kuinkas sitten kävikään?" kirjan. Mummi tunnisti ne ja muisti. Tietenkin, hänen ansiostaanhan on, että sekä meillä tyttärillä, että mummin lapsenlapsilla on lämmin suhde kirjoihin, niin ja etenkin niiden lukijaan; mummiin!
Vaikka mummi oli jo lähes tiedoton, hän reagoi kun Jonne näytti kirjaa. Kirjan lopussa Mymmeli ja Myy ja muumit jäävät kirjaan, kun siihen leikattu reikä on liian pieni. Jonne kysyi mummilta: pitäisikö reikää kirjassa suurentaa, jotta mummilla olisi helpompi kulku Kake-vaarin luokse taivaaseen. Mummi hymyili ja nyökkäsi. Samoin hän reagoi ja vastasi kun minä silitin häntä ja sanoin, että hän voi irrottaa otteensa ja mennä isän luokse taivaaseen. Sanoin äidille, että isä siellä istuu ongella meidän mäyräkoiramme Maxin kanssa ja tulee mummia vastaan. Äiti avasi silmänsä ja kysyi "koska (vaari tulee)?"
Siinä äidille jäähyväisiä jättäessäni, olin tosi kiitollinen onnellisesta ja turvallisesta lapsuudestani. Siihen nimenomaan kuului sunnuntaiaamujen rauha kesämökillä. Isä istumassa järvellä ongella Maxin kanssa. Maxista kerroin aikoinaan tässä blogissa. Max oli niitä Vuolasvirran kennelin ensimmäisiä karkeakarvaisia mäyräkoiria, Mailman ainoa koira, joka osasi sanoa "perkeleitä" tosi selvästi. Siellä Maxin kuono näkyi veneen nokan yli järveltä ja isä laski sen veteen ja se ui rantaan, jos tuli liian kuuma. Koira juoksi riehakkaana ympäri nurmikkoa ja kävi kuivaamassa meidän lakanoihimme itsensä.
Isä ongella. äiti "peppu pystyssä" ruusumaata hoitamassa (isän hellittely sanonta). Meillä oli aina kesälomalla lauma serkkuja perheineen. Äidin veli Teuvo-eno oli kirjastoihmisiä ja kertoili meille päivälevon aikaan hauskoja tarinoita vanhan lehmuksen lehvistön alla ja lauloi "kammottavia" lauluja kymmenestä pienestä neekeri pojasta ja pirusta, joka haki vettä järvestä verisellä sangolla......Kammottavia tarinoita, mutta me rakastimme niitä ja suvun rauhaisaa yhteiseloa kesällä, iltasatuja koko serkkuporukalle ja isossa siskonpetissä lattialla kikattelua serkkulauman kanssa. Ainoa poikaserkku Heikki "teki töitä " Maxin kanssa sen "työmaalla", joka oli mahtava Maxin kaivama kuoppa, mikä syveni päivittäin.
Kaikkea sitä muistelin ja saatoin sanoa pienikokoiseksi muuttuneelle äidilleni kiitoksen täydestä sydämestäni kaikesta, kirjoista, lämpimistä ihmissuhteista, kulttuurista ja suhteesta luontoon ja koiriin. Mutta niin suuri, vahva ja rakastava on äidin sydän, että se vieläkin vain lyö ja lyö, vaikka äiti ansaitsisi jo päästä "isän kanssa ongelle". Isä kuoli 41 vuotta sitten ja koko tämän ajan äiti on kaivannut isää. Kohta äiti pääsee isän luo. Ja meillä alkaa kiitollinen ikävöinti.
