Huomenna pentulaatikon asukit täyttävät viikon ja ne alkavat jo näyttää pieniltä koiranpojilta ja tytöiltä. Sukupuolierot alkavat näkyä kokoeroina ja pään muodossa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Vielä viikko ja silmät alkavat aueta, sen jälkeen ne yhtäkkiä keksivät, että täällä laatikossa on ”mamma maitoauton” lisäksi meitä pienikokoisia enemmänkin. Niiden ensimmäiset leikit ovat pientä haistelua ja suukottelua, mutta jo muutaman viikon päästä laatikossa mennään niin kuin formularadalla ja sitten eivät laatikon seinät enää riitäkään.

Onneksi täällä sinisessä unelmassakin on tilaa antaa niiden leikeille kokonainen huone.

Tämä talo on vanha, se on rakennettu vuonna 1920, joten se kunto ei ihan uuden veroinen ole, mutta kahdeksan aikuisen koiran ja pentujen kanssa eivät paikat ikinä tiptop kunnossa pysyisikään. Tämä on elämäntapakysymys.

Tiedän, että moni nyrpistäisi nenäänsä sille. että kylpyhuone ei oikeastaan mikään kylpyhuone olekaan, vaan yläkerran portaiden alle rakennettu suihkukoppi, jonne juuri ja juuri mahtuu pesukone, eikä juuri sitten muuta, mutta puhtaaksi siellä tulevat sekä koirat että ihmiset. Ja vesi siellä juoksee lämpimänä ulos ja sisään ja lattiassakin on siniseen vivahtava kaakelointi. Pihasaunan savuntuoksuun sekoittuu jo juhannuksena uuden vihdan tuoksu. Se on onnea ja elämänlaatua, se.

Meidän olohuoneessamme on sen seitsemän koiranpetiä ja nyt kun Rolle tuli ”vieriväksi koiraksi” (Rolling dogs) rollareiden tapaan, on olohuoneeseen vieritetty valtava valikoima puruluita, leikkikaluja, keppejä, aamutossuja ja muitakin luvattomia jalkineita. jotka Rolle kummallisesti aina löytää ja tuo olohuoneen lattialle näytille. Mutta olohuoneen pöydällä on aina valtava tuore luonnonkukista poimittu kukkakimppu ja talon nurkalla kukkivat juuri siniset Irikset niin runsaana, että en sellaista ennen ole nähnyt, sekin on sitä elämänlaatua se, koirille ja ihmisille. Onhan se nyt komiampaa nostaa koipensa sinisiin kukkapuskiin kuin puhelinpylvääseen, vai mitä?

Kyllä täällä maalla näkyy televisiokin, mutta eipä sitä ole aikaa katsella, eikä sieltä mitään katsottavaakaan sen puoleen tule. Sanoo entinen eläkkeelle jäänyt tv-tuottaja, toimittaja. Olisivatkohan happamia ne pihlajanmarjat minullekin, eivätkä vain sille entiselle ketulle? Tiedä häntä.

Ameliella jatkuu antibioottikuuri. Se kun on sellainen vauva-automaatti, joka salamana synnyttää kymmenenkin pentua muutamassa tunnissa (opaskirjojen mukaan siihen voi kulua pitkälle toistakin vuorokautta). Koska se on niin nopea ja osaa tottuneesti hoitaa vauvansa ja poistaa kalvot ja katkaista napanuorat, sen kanssa ei aina ehdi kirjata ylös, ovatko kaikki jälkeiset tulleet ulos, vai ehtikö se nekin jo syödä. Niinpä sille oli sisään jäänyt ainakin kolme istukkaa, jotka lääkityksen jälkeen ovat nyt tulleet ulos. Amelie on kuumeillut hieman, mutta ruoka maistuu sille aina. Pentujen kannalta se on tosi tärkeää, jotta maidon tulo ei ehdy, sillähän on yksi nisä vähemmän kuin pentuja. Mutta kaikki vauvat ovat pulleita, painot nousevat ja ne syövät hyvin.

Ja kun Seita ja Bente olivat niin mahdottomia syömisensä suhteen, niitä sai houkutella ja syöttää lusikalla ja mättää herkkuja kuppiin, niin Amelie-Sofie katsoo kiitollisena ja onnellisena ja vähän hämmästyneenäkin, että onko tuo kaikki minulle. Sitten se salamana imaisee itsensä kuppiin kiinni ja sekunnissa on jo tyhjentämässä kaverin kuppia. Sekin on elämänlaatua, ettei tarvitse syömisestä rissata.

Ai niin ja se Onni-pojan runo Jinne-Ameliesta on nyt lentänyt Ruotsiin Jinnen Foppapapan

omistajaa itkettämään ja Hollantiin alkuperäisen Jinnen (Jinne-Amelien isoäidin äidin)omistajaa kasvattaja-Riia itkettämään. Hieno runoilija Onnista tulee ja meidän Jinne jää hänen kauttaan pysyvästi maailmankirjallisuuteen!.