Istuin eilen päivällä ulkona ja nautin katsellen pentujen telmimistä omassa aitauksessaan. Yhtäkkiä koirat ”toimivat ovikellona” eli paimenkoiran tapaan ilmaisivat jonkun seisovan portin takana. Siellä seisoi kolme miestä, yksi heistä kovinkin tutun näköinen vanhahko hienostunut herrasmies.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kävelin portille ja komensin koiria hiljaisiksi (hahaa uskokoon ken tahtoo, että ne hiljenivät). Ilmeni, että siinä seisoi meidän ”sinisen unelmamme” eli tämän Kiikan talon entiset asukkaat, eivätkä mitkä tahansa asukkaat, vaan talon ensimmäiset asukkaat. Talomme on rakennettu v.1920 ja siinä seisoivat talon rakentaja kirvesmiehen kaksi poikaa ja toisen heistä aikuiseksi jo kasvanut poika. Olivat lähteneet nostalgiselle retkelle tietämättä, että heidän synnyintalonsa oli vaihtanut omistajaa. Kutsuin heidät pihalle ja sisälle. Innokkaina he ottivat valokuvia.

Selvisi, että ”sininen unelmamme” oli heidän lapsuudessaan ollut punainen, valkoisin ikkunaluukuin. Siinä missä nyt seisoi Osuuspankin paikallinen rakennus talomme takana, oli vanha Kiikan pappila ja nykyisen kehitysmaakaupan (naapurimme) silloinen asukas ennen sotia oli ollut hammaslääkärin leskirouva, Kokemäenjoen valjastamattomat kosket olivat olleet poikien uhkarohkeittenkin uimareissujen kohteina,

Keittiön hella ja leivinuuni olivat vieläkin paikoillaan ja pojat ihailivat sen säilymistä, mutta surivat ruokahuoneen ”pönttöuunin” purkamista. Meille kerrottiin tähän muuttaessamme, että hella on matala, koska silloinen talon emäntä oli pienikokoinen. Toinen pojista kumosi hieman tuota tietoa ja sanoi, että silloin kun he lapsina täällä telmivät, olivat lattiat isän itsensä lankuista tekemät, eivätkä satakuntalaisemännät sitäpaitsi koskaan niin pieniä olleet, vain siroja ja suoraryhtisiä. Nyt vaan oli lattian päälle tehty uudet modernimmat lattiat, jolloin hella oli madaltunut lattian tason noustessa korkeammalle.

Se tutun oloinen herrasmies paljastui kuvataiteilijaksi, kuvataidegraafikoksi, kuvittajaksi ja mm. Arto Paasilinnan ”hovikuvaajaksi”. Meillehän oli monesti jo kerrottu, että taitelija Pekka Vuori oli syntynyt ja asunut talossa. 50-luvulla hän oli lähtenyt Helsinkiin Ateneumiin ja sille tielle jäänyt. Talossa on ollut heidän perheensä jälkeen monia asukkaita, mm aikanaan loton miljoonapotin voittaja, joten onnea ja taiteellisuutta tämän punaisen mansardikaton alla on asunut. Tosin nyt täällä asuvat koiriin hurahtaneet, eivät niinkään taiteelliset sisarukset ja toisen heistä aviomies, niin ja ne kahxdeksan aikuista koiraa ja nyt kymmenen pentulaatikos valtiasta.

Pekka kertoi myös, että kaikki pihan vanhat istutukset ovat heidän sisarensa istuttamia, hän oli puutarhuri. Vanhempi veljeksistä naureskeli aikanaan pitäneensä keittiön uunin pankolla kissanpoikia ja kun lämpö oli tullut liian kovaksi, oli kissanpentujen pahvilaatikko syttynyt tuleen, onneksi hän oli ehtinyt pelastaa pennut. Veljeksiä nauratti, että nyt täällä kasvatettiin ”koiranpoikia".

Uskomaton iltapuhde veljesten muistelua kuunnellessa. Kun he lähtivät, he halasivat tosi lämpimästi ja vakuuttivat, että heille tuli hyvä olo siitä, että heidän lapsuudenkotinsa sai heidän mielestään ansaitsemansa arvostuksen. Kyllä me tätä rakastammekin ja ihmiset ympärillä muistavat aina ihaillen sanoa, että ” sehän on se Pekka Vuoren koti ja sen lottovoittajan talo?”

On tämä meillekin lottovoitto. Niin ja varsinkin koirillemme!