Viime päivät ovat kuluneet sekavissa mielentiloissa. Keskiviikkona äitini hautajaiset Helsingissä ja perjantaina uurnan lasku Tampereelle isän viereen. Surua, mutta samalla myös iloa siitä, että äidillä nyt on hyvä olla ja että hänen yli neljänkymmenen vuoden odotuksensa kaipauksen ja leskeyden loppumisesta on nyt ohi. Meille tyttärille ja lapsenlapsille jää kaipaus, äidillä se on päättynyt.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tyhjyys kuitenkin lievittyy kun katselen pentulaatikon reipasta porukkaa. Pennut ovat nyt kolmen ja puolen viikon iässä, ne seisoa napottavat laatikossa, katsovat silmiin ja jo haukkuvatkin. Äitikin olisi nauttinut niistä, vielä viime päivinään sairaalassa hän oli kiinnostunut sekä aikuisten koirieni, että pentujen voinnista ja oli koko ajan ajamassa meitä kotiin pentuja hoitamaan.

Yhdeksän ”mustiaista” ja se siskon miehen ainoa ”oikea schapendoes” (mustavalkoinen) ovat jo tehneet tuttavuutta ulkoilman kanssa jo useaan otteeseen. Ensimmäinen kerta oli niille tosi outoa ja äiti-Amelie piti tarkan vahdin, etteivät pennut pelänneet. Se ahtoi itsensä väkisin pentujen häkkiin ulkona, niin että siellä oli tosi ”piukat paikat” pennuilla ja sillä itsellään, mutta siellä se makasi ja antoi jokaisen vähänkin ymmällään olevan pennun imaista tilkan lämmintä maitoa, jos pelotti.

Varsinaisesti ei kuitenkaan kukaan pelännyt ja äkkiä ne tottuivat uuteen elementtiinsä, makasivat apilankukkien ja voikukanlehtien seassa kuin olisivat sinne syntyneet. Tutkivat uutta ympäristöä ja nukkua pussuttivat tosi pitkään.

Velliharjoituksetkin sujuivat ulkona paljon siistimmin kuin sisällä pentulaatikossa. Kymmenessä mukulassa on vahtimista, aluksi ainakin puolet niistä harjoittaa uimakoulua vellikaukalossa, toisen puolen yrittäessä syömäharjoituksia ja äiti-Amelien putsatessa ”makeita” pentujaan vellistä ja himoitessa samaa velliä.

Sanomalehtien vaihto pentulaatikossa tulee yhä tiheämmäksi, ne osuvat jo asioidessaan entistä useammin lehdelle kuin makuualustalle, Sanomalehtipaperin rapina pikku tassujen alla saa ne pisumaan samaan tapaan kuin pienet lapset päiväkodissa valuvan vesihanan ääressä. Ne oppivat pienestä pitäen heti sanomalehdelle, jopa niin tarkkaan, että muutama pennunostajakin on kokenut sen, että pentua ulkoiltaessa pidättelee pisujaan ”jalat ristissä” ja kiirehtii sisälle päästyään vauhdilla sanomalehdelle.

Elämän äänet vauvalaatikossa alkavat monipuolistua, siellä muristaan pienellä hurinalla, haukutaan, itketään ruokaa ja vain äännellään suloisesti kaverille, jonka vasta hiljattain on keksitty asustavan samaa laatikkoa. Äidin tulo jo pelkkään huoneeseen, saa pennut kiljumaan äitiään, vaikka eivät sitä edes vielä näe. niin tärkeitä ovat äidit jokaiselle luojan luomalle, niin koiralle kuin ihmisellekin.