Muutamana päivänä olemme löytäneet koirien kanssa metsälenkillä ollessamme kanttarelleja. Pakkasessa lienee jokunen litra. Kuivan hellejakson jälkeen sade on kastellut maata sen verran, että niitä vielä löytyy, vaikka yleensähän ne ovat keskikesän sieniä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tänään taas poimimme puolukoita. Se on siitä ihana marja, että sen kerääminen on nopeaa. Ihan helposti tulee koiralenkillä muutama litra kerrallaan, vaikkei pysähtyisi kuin hetkeksi. Ihana, kuiva, sormia sotkematon marja; minun suosikkini, eikä pelkästään siksi, että aikanaan isoisäni kutsui minua puolukaksi punaisten poskieni takia ja se oli teini-ikään asti myös partionimeni..

Syksyn kunniaksi oli sitten pakko ostaa Vammalasta ihanat muhevat, isot ja pyöreät kaalit ja tehdä kaalikääryleitä. Mysi Lahtinen, tuo Helsingin Sanomien mainio kokki on tehnyt muutamankin keittokirjan. Yhdessä niistä on uunissa tuntitolkulla haudutettavien ja kermalla ja voilla valeltavien ohje. Pakkohan niitä oli tehdä, kun kerran oli puolukoitakin omasta takaa. Sen verran fuskasin, että voi muuttui kevennetyksi voimargariini yhdistelmäksi ja kermakin keveni ja määrä hieman väheni. 

Kääryleet rullataan pellille ja sitten alkaa tuntitolkulla kestävä kyykyttely ja kääryleiden valelu uunin ääressä. Jos sen malttaa tehdä, niin palkkioksi kuulemma saa Mysi lahtisen mukaan ensimmäisenä päivänä ”vaimon kääryleitä”. Kääryleet on laitettava kylmään ja pidettävä niitä siellä seuraavaan päivään. Ja taas alkaa uunin luukulla kyykytys ja valelu ja vasta sitten ne ovat niitä ”anopin kääryleitä, joita aviomiehesi on aina kaivannut”, sanoo Mysi.

Lankomies Jussi valahteli ihanasti. (Minä nimittäin ne tein, eikä minulla ole anoppia).

Jussi kohteliaasti sanoi, että parempia ne olivat kuin siskoni Riitan anopin ikinä valmistamat jo heti ensimmäisenä päivänä. Pakko uskoa, koska Jussi söi niitä neljä. Miten paljonme Riitan kanssa söimme, jää salaisuudeksi.

Kyllä eläkkeellä olemisessa on hyvät puolensa, on aikaa laittaa ihania ruokia, lukea ja nauttia elämästä. Niinhän sitä töissä ollessa luuli, totuus on kuitenkin ihan toinen. Kiire painaa päälle, enkä ainakaan vielä kahdeksan kuukauden aikana ole ehtinyt tehdä puoliakaan niistä asioista, joista töissä ollessa haaveilin, herkkuruokaan kyllä on ehditty tarmoa purkaa ja se näkyy kiloissa.

Kun kääryleitä kevennyksestä huolimatta tuli syödyksi liikaa, oli pakko lähteä uimahalliin, siihen parin sadan metrin päässä olevaan, joka aukesi eilen kesätauon jälkeen, Sielläpä oli aika rauhallista, vain yksi koulutyttö isänsä kanssa meidän lisäksemme (siskolikan ja minun). Löylyssä saatiin istua ihan kaksistaan ja vasta kun menimme pukemaan,  tuli pikkuneiti myös pukuhuoneeseen.

No sisar-Riitta lastenhoitajana, ja lähes minun veroisenani suupalttina, heti kyselemään nimeä, koulua, kotia isän nimeä ja kaikkea muutakin mahdollista ja mahdotonta. Kun hän oli saanut kaiken tarpeellisen udelluksi Ronjalta, Riitta tapansa mukaan lasketteli meidän sukuselvityksemme tytölle, joka kuunteli silmät pystyssä, puheenvuoroa saamatta, miten Tampereelta ja Helsingistä tänne tultiin ja miten monta koiraa meillä on ja missä asumme jne, jne. Lopulta pahan tapansa mukaan Riitta hymyilee viehättävään (lue minua raivostuttavaan) tapaansa ja sanoo olevansa yli kuusikymppinen ja kertoo sitten minun olevan hänen isosiskonsa! Siis tyyliin, että tuo sisareni se vasta ikivanha onkin. Eikä siinä vielä kaikki, sitten Riitta katsoo viattomasti ja kysyy; olisiko kuulija millään uskonut hänen ikäänsä.

Yleensä toinen osapuoli kohteliaasti hämmästelee ja sanoo, ettei ikinä ja ohhoh, mutta Ronjapa laski sen totuuden ”lasten ja imeväisten suusta”. Ronja katsoi Riittaa ja minua, nyökkäsi minun suuntaani ja sanoi vakavana uskovansa sen minusta, muttei Riitasta. Varopa Ronjan isä, ettemme satu samaan aikaan uimahalliin. Saatan nimittäin upottaa Riitan lisäksi myös tuon pienen ”totuuden torven”.

(paitsi, etten ”aikuisten oikeesti” sitä tee- siis Ronjalle!)